Eläkeläisprofessori Heikki “Hessu” Ylikangas piristi syksyä kirjallaan Yhden miehen jatkosota. Ex-ulkoministeri Erkki Tuomioja – jota olen tähän asti pitänyt fiksuna miehenä – näyttää ainakin nielleen Y:n jutut kritiikittä. Voi ei – uskookohan Tuomioja autokauppiaitakin?
Seuraavassa kommentteja Ylikankaan asevelvollisuutta käsittelevään artikkeliin (ss. 62–88). Y:n mukaan noin 100 000 miestä karsittiin 1920- ja 1930-lukujen kutsunnoissa poliittisen vakaumuksensa takia.
s. 63
yhden ainoan, vieläpä naispuolisen henkilön muistelus
* mihin Y tällä viittaa? Onko Y misogynisti?
“Kutsuntoihin piti kaikkien mennä, koska voimassa oli yleinen asevelvollisuus.”
* Y – entinen oikeushistorian professori – on taas jättänyt lakikirjat lukematta. Sekä vuoden 1919 väliaikaisessa asevelvollisuuslaissa (pykälä 35) että vuoden 1922 asevelvollisuuslaissa oli asiasta aivan yksiselitteiset määräykset. Vuoden 1922 lain 9 §:n mukaan
Asevelvollista, joka on tuomittu kansalaisluottamuksensa menettäneeksi tahi julistettu todistajaksi kelpaamattomaksi, ei saa käyttää sotapalvelukseen.
Ja tällaisia henkilöitä ei otettu kutsuntoihin (37 §):
Kutsuntakuulutuksessa tulee niinikään olla ilmoitus, ettei kutsuntaan lueta:
[…]
c) henkilöitä, joista säädetään 9 §:ssä.
Entiseltä oikeushistorian professorilta on jäänyt lukematta myös asevelvollisuuslain selitykset. Lain soveltamisasetusta valmisteli komitea, jonka puheenjohtajana toimi lainvalmistelukunnan jäsen Filip Grönvall. Grönvall julkaisi kesällä 1923 lyhyitä selityksiä ”näiden lähes 250 pykälää sisältävien lakien” selventämiseksi upseereille ja alipäällystölle.
Selittäessään lain kyseistä kohtaa Grönvall oli suorasanainen. Hänen mukaansa kansalaisluottamuksensa menettänyt oli ”ainaiseksi estetty palvelemasta sotaväessä” huolimatta siitä, että seuraamuksen voimassaoloaika oli kulunut umpeen tai että tuomittu oli armahdettu. Tällä viitattiin selvästi vuoden 1918 tapahtumiin. Asevelvollisuuslaissa tai sen soveltamisasetuksessa ei ollut edes määräyksiä miten kansalaisluottamuksensa menettäneet kutsuttaisiin asepalvelukseen. Armahdettuja valtiollisia rikollisia ei myöskään saanut merkitä nostoväkeen kuuluviksi. He olivat siis ”jatkuvasti, vaikkakin ovat saaneet armahduksen, rinnastetut muitten tällaiseen rangaistusseuraamukseen tuomittujen henkilöiden kanssa.” Samalla Grönvall vielä korosti, että kansalaisluottamuksensa menettäneitä ei ollut kuitenkaan täysin vapautettu ottamasta osaa maan puolustukseen. Heidät voitiin lain 59 §:n perusteella kutsua puolustuksen etua välittömästi tai välillisesti tarkoittavaan työhön. Selittäessään saman lain 35 §:ää Grönvall totesi, että kansalaisluottamuksensa menettäneet ja todistajaksi kelpaamattomat tuli merkitä kutsuntaluetteloon, mutta heidän ei pitänyt saapua kutsuntaan.
[ Aiheesta tarkemmin Sotahistoriallisessa Aikakauskirjassa (nro 28 / 2009). ]
* * *
Se minun täytyy tällä kohtaa myöntää, että en aiemmin ole huomannut, että samat säädökset poistuivat vuoden 1932 asevelvollisuuslaista. Tämä vain alleviivaa sitä, miten paljon Suomi muuttui noina vuosina. Vuoden 1932 lain (27 §) mukaan
Asevelvollinen, joka on tuomittu menettämään kansalaisluottamuksensa tai todistajaksi kelpaamattomaksi, astuu, ellei häntä määrätä maanpuolustuksen etua tarkoittavaan työhön, palvelukseen sen jälkeen kun mainitun rangaistusseuraamuksen aika on päättynyt.
s. 65
”kumman nopeasti ja hyvin ja vielä lyhyessä ajassa karsitut kuntoutuivat”
* Teloitetussa totuudessa totean talvisodan loppupäivinä mobilisoiduista miehistä muun muassa, että
Palvelukseen kutsuttujen kunto jätti monessa tapauksessa toivomisen varaa. […] Aikalaislausunnoissa todettiinkin, että nostoväen kutsunnoissa ei ehditty suorittaa kuin ”summittaista” tarkastusta. Miesten sairaskertomukset ovat lähes tragikoomista luettavaa: talvisodan viimeisinä päivinä palveluskutsun saaneilla todettiin muun muassa mielenterveysongelmia, tuberkuloosia ja reumaa. Olipa joukossa myös sydänvikaisia, heikkoälyisiä ja toisen silmänsä menettäneitä.
Jo nostoväen II luokan kutsunnoista annettu käsky määräsi palvelukseen otettaviksi kaikki, joista saattoi olla vähänkin hyötyä maanpuolustukselle. Samoin on muistettava, että asevelvollisten hylkäykset olivat kohdistuneet ikäluokkiin erittäin vaihtelevasti: lähes 38 % kaikista hylätyistä kuului ikäluokkiin 1907–1910.
Y varmaankin nyt sanoo, että noissa ikäluokissa vasemmistolaisia oli enemmän kuin tätä nuoremmissa tai vanhemmissa miehissä. Minusta uskottavampi selitys on kuitenkin vuoden 1926 korvauslaki, jonka nojalla tervekin mies saatettiin hylätä muun muassa suvussa esiintyneen tuberkuloosin nojalla. Vuonna 1940 – elävän voiman kriittisesti ehtyessä – tuollaisiin asioihin ei enää kiinnitetty huomiota. Samoin lukemattomia miehiä hylättiin 1920-luvulla alipainoisina, mutta sotavuosiin tultaessa he – nyt jo noin 35-vuotiaat miehet – olivat vankistuneet ja kelpasivat siis palvelukseen.
s. 66
”Vuosien 1940 ja 1941 kutsunnat tuottivat siis maksimissaan 60 000 miestä”
* Y:ltä on jäänyt tutustumatta sodan aikaisiin kutsuntoihin ja kutsuntaiän muutoksiin noina vuosina.
s. 69
”Kummallisuus piilee siinä, että en ole missään sellaista [pykälää] esittänytkään.”
* Ööh… ”Tapio Nurminen [jättää] mainitsematta tärkeimmän lähteeni: asevelvollisuuslakiin […] sorvatun pykälän, jonka mukaan kutsuntatoimistot saattoivat vastoin lääkärin lausuntoa hylätä kutsutun […].”
– Heikki Ylikangas, Helsingin Sanomat 11.10.2008
[lisäys 29.12.09: Y:n alkuperäinen teksti on luettavissa kokonaisuudessaan täällä]
s. 71
”Nurminen tosiasiassa siirtää päätösvallan lääkäreille ja tekee muista kutsuntatoimiston jäsenistä pelkkiä äänivallattomia avustajia.”
* Terveydentila ei ollut ainoa kriteeri, jolla mies voitiin vapauttaa palveluksesta. Kutsuntatoimisto saattoi esimerkiksi vapauttaa miehen, jos tämä yksin elätti isäänsä tai äitiään, isä- tai äitipuoltaan, kasvatusvanhempaansa, isänsä tai äitinsä vanhempaa tai veljeään tai sisartaan. Samoin kutsuntatoimisto käsitteli muun muassa lykkäys- ja vapaaehtoisuusanomukset.
Myös vuoden 1922 lakia valmistellut Grönvall kirjoitti asiasta seuraavasti:
Luonnollista on, että kutsuntatoimisto, jolla yksinään on päätösvalta, voisi, vastoin lääkärin lausuntoa, julistaa tarkastetun sotapalvelukseen kelpaamattomaksi. Tätä mahdollisuutta ei kuitenkaan, sillä kun ei ole käytännöllistä merkitystä, ole edellytetty laissa.
s. 75
asevelvollisuuslaista käydyt keskustelut
* Vuoden 1922 laissa oli todella pykälä (60 §), jolla sotaväen päällikkö saattoi julistaa miehen sotapalveluksesta erillään pidettäväksi. Mutta tämä pykälä ei liity kutsuntoihin millään muotoa. Eikä minulla ainakaan ole tietoa yhdestäkään miehestä, jonka kohdalla sotaväen päällikkö olisi näin menetellyt. Montakohan tapausta Y tietää?
s. 76
Eduskunnassa käytiin laista keskustelua ja vasemmisto arvosteli em. pykälää, joka mahdollisti asevelvollisiin kohdistuvan mielivallan. ”Hallitustaho vastasi näihin syytöksiin ja epäilyihin napakasti. Edustaja Vennola lausui: ”[…] Minä voin ainoastaan esittää sen vaatimuksen armeijan ylimmälle johdolle, että […] se puhdistaa armeijan epälojaalisista aineksista […].””
* Y jättää tässä mainitsematta, että keskustelu lain 60 §:stä käytiin 28.2.1922, mutta hallituksen ”napakka” vastaus annettiin kahdeksan kuukautta myöhemmin eli 17.10.1922. Tällöin keskusteltiin lain hyväksymisestä, ei kyseisestä pykälästä.
Vielä hassumpaa on, että Vennola ei puhunut epälojaalisesta vasemmistosta vaan upseerikunnasta, joka oli ”ylimysmielistä” eikä ollut ”kansanvaltaisen valtioelämän järjestyksen kannalla”. Vennolan mukaan ylimmän sotilasjohdon piti vaatia ”jokaiselta kansalaiselta ja ennen kaikkea upseeristolta” lojaalisuutta maan valtiolliselle järjestykselle. Vasemmiston kansanedustajat huutelivat Vennolan puheen väliin pariinkin kertaan, että oli ”Turha toivo” odottaa että näin kuitenkaan kävisi.
Ja jos joku haluaa nämä tarkastaa, kyseinen keskustelu löytyy vuoden 1922 valtiopäivien pöytäkirjoista sivulta 477. Jostain syystä Y – entinen oikeushistorian professori – on jättänyt ko. lainausten kohdan ilmoittamatta.
– –
Koko jupakan takana on se, että Y ei voi koskaan myöntää olleensa väärässä. Minua puolestaan kiinnostaa vain löytää menneisyyden ilmiöille selityksiä, “wie es eigentlich gewesen” niin sanoakseni. Poliittisia motiiveja asiaan ei ainakaan minun puolelta liity.
Tässä vielä avainperustelut, miksi minusta tuntuu erittäin epäuskottavalta, että miehiä olisi kutsunnoissa hylätty poliittisin syin:
- Kaikista asevelvollisista piti antaa talvisotaan asti luotettavaisuuslausunto. Näillä lausunnoilla pyrittiin saamaan avaintehtäviin – esimerkiksi aliupseereiksi – luotettavia miehiä ja epäluotettavilta saatettiin puolestaan evätä jopa lomalle pääseminen. Tämä luotettavaisuusluokittelu herätti monenmoista närää ja siitä keskusteltiin eduskunnassakin 1920-luvulta 1940-luvulle asti. Miksi puolustuslaitos olisi ylläpitänyt kaksitasoista järjestelmää, jossa hylätään vasemmistolaisia kutsunnoissa ja silti otetaan epäluotettaviksi katsottuja (luokittelun 3 saaneita) palvelukseen?
- Missään aikalaislähteissä – esimerkiksi eduskuntakeskusteluissa – ei mainita kutsunnoissa tehtyä poliittista karsintaa. Ensimmäinen viittaus moiseen löytyy vasta Y:n teoksesta Tie Tampereelle vuonna 1993. Kerrassaan hämmästyttävä suoritus, jos karsinnasta ei jää yhtäkään todistetta yhteenkään kutsuntaluetteloon, kantakorttiin tai muuhun aikalaislähteeseen ja silti Y pystyy 70 vuotta myöhemmin selvittämään tämän salaamisoperaation, joka on koskettanut 100 000:ta Suomen miespuolista kansalaista. Seuraavaksi Hessu voisi selvittää Loch Nessin hirviön salaisuuden.
Korostettakoon nyt vielä, että sisällissodan jälkeisessä armeijassa ei todellakaan katsottu vasemmistoa hyvällä ja esimerkiksi varuskunnissa tehtiin yllätystarkastuksia vasemmistolaisten lehtien ja kirjojen löytämiseksi. En silti voi ymmärtää, miksi miehiä olisi salaisesti hylätty kutsunnoissa näennäisesti fyysisin perustein, kun asevelvollisuuslaki antoi lukuisia muita mahdollisuuksia vasemmiston kontrolloimiseen. Voisiko joku nimetä edes yhden tällaisen henkilön – voin luvata palkkioksi vaikka iPodin.
[ Y:n tekstin jälkimmäiseen osaan eli Mannerheimin kirjeeseen palaan myöhemmin. ]
