04.11.2007 ... 00:10
Viipurin tappiolukujen lyhyt historia
Lokakuussa 2006, kun Lappeenrannan Huhtiniemestä oli löytynyt joukkohauta, kirjoitin Helsingin Sanomien verkkosivuilla, että Viipurin 400 kadonnutta kummittelee eri teoksissa, mutta se ei ole kovin dramaattinen luku, jos se kuvastaa 20.Prikaatin tilannetta pian Viipurin menettämisen jälkeen. Seuraavana päivänä julkaisin laskelmat, jotka olin tehnyt Sota-arkiston kaatuneiden tietokannassa.
Reilua kuukautta myöhemmin, marraskuun lopussa 2006, Ilta-Sanomien Pasi Jaakkonen julkaisi samansuuntaiset tappioluvut. Ilta-Sanomien uutinen sai melkoisesti huomiota ja lehti jatkoi löytönsä rummuttamista vuoden loppuun asti.
—
En ole oikeastaan koskaan pitänyt virallisia tappiolukuja kovin uskottavina. Moni armeijan käynyt muistaa varmaan käytännön, jossa osasto ilmoitettiin upseerille ja samalla ilmoitettiin osaston vahvuus. Nämä luvuthan olivat aina “vähän sinne päin”, mutta tärkeintä oli kai antaa jokin suuntaa-antava luku ja tuudittautua siihen, että meillä on nyt faktaa siitä, mikä on tilanne. Vähän samanlainen vaikutelma minulle on jäänyt sodanaikaisista tappioluetteloista. Jos niitä vertaa yksittäisten miesten kantakortteihin, luvut ovat samansuuntaiset, mutta etenkin haavoittuneiden määrät ovat epätäsmällisiä.
Samaan tapaan suhtauduin aina Viipurin 419 kadonneeseen. Kunhan nyt joku luku oli kirjoihin rätkäisty.
Tosissani aloin tuota lukua pohtia vuoden 2005 aikana, kun kävin joutsalaisten ja luhankalaisten kantakorttiaineiston läpi näiden kuntien veteraanimatrikkeleja varten. 20.Prikaatissa palveli parisataa näiden kuntien miestä. Joutsalaisia katosi Viipurissa muutamia, mutta kaikkien viimeisistä vaiheista löytyi kantakorttien mukana selvitys. Suurin osa oli jäänyt vihollisen käsiin haavoittuneena, mikä oli kai kiertoilmaus sille, että heidän ei uskottu olevan enää elossa. Haavoittuneita kun ammuttiin hengiltä puolin ja toisin.
Kaksisataa miestä on vain neljä prosenttia 20.Prikaatin koko vahvuudesta, mutta se oli silti riittävän iso otos paljastamaan, että prikaatilla ei missään tapauksessa voinut olla 400:aa salaperäisesti kadonnutta. Muutenhan kaikki kadonneet, joita myöhemmin luultiin ammutun Lappeenrannassa, olisivat olleet Hartolan, Sysmän, Asikkalan ja muiden Päijät-Hämeen kuntien miehiä.
Loppuvuodesta 2005, kun matrikkeliprojektini alkoi tulla valmiiksi, kuulin että joku nainen oli kovin kiinnostunut 20.Prikaatin vaiheista. Annoin puhelinnumeroni, että minuun voisi ottaa yhteyttä, mutta soittoa ei koskaan kuulunut. Jälkikäteen olen arvannut, että kyseessä oli Viipurin menetystä selvittänyt Eeva Tammi.
Samoihin aikoihin jupisin tuosta sotakirjojen toistamasta 419 kadonneesta ystävälleni Tuomas Kraftille, joka on viettänyt varmasti tuhansia työtunteja Sota-arkistossa. Tuomas ei ollut kiinnittänyt huomiota kyseisen luvun toistumiseen kirjasta toiseen, mutta hän totesi, ettei hän ole nähnyt kyseistä lukua missään kesän 1944 myöhemmässä tappioluettelossa. Kyse täytyi siis olla pian Viipurin menettämisen jälkeen kirjatusta lukemasta. Kuvio oli selvä – enää puuttui se asiakirja, josta lukema oli alunperin otettu.
—
Joutsan veteraanimatrikkeli ilmestyi keväällä 2006, samoihin aikoihin Antti O. Arposen ja Martti Meurosen Teloitetut-kirjan kanssa. Arponen ja Meuronen toivat kirjassaan taas esiin Viipurin 419 kadonnutta. Puhisin raivosta selatessani kirjaa Akateemisessa Kirjakaupassa.
Meillä tutkijoilla (tai ainakin minulla) on vaan paha taipumus liikaan itsekritiikkiin. Jotenkin ajattelin, että minun täytyy vielä tutkia asiaa tarkemmin. Vasta sitten kun olen saanut ajatukseni selviksi ja paperille, tulen julkisuuteen tietojeni kanssa. Vähän samaan tapaan ajattelen tälläkin hetkellä kesän 1944 karkuruudesta: minulla on siitä paljon yksittäistietoa, mutta niin kauan kun en ole itsekään hahmottanut kesän 1944 karkurin perusominaisuuksia, en osaa kirjoittaa siitä riittävän vakuuttavasti.
Joutsan matrikkelin ilmestymisen jälkeen päätin antaa itselleni lomaa sodan tutkimisesta – etenkin kun Suomen Kulttuurirahasto ja muut säätiöt eivät nähneet väitöstutkimustani rahoittamisen arvoisena. Olin myös vähän kyllästynyt. Historia on monella tapaa reaktiivinen tiede: siinä tarkastellaan mitä toiset ovat tehneet eikä luoda itse mitään uutta (paitsi tietysti uusia kirjoja ja keskusteluja, ja nämä voivat puolestaan generoida uutta maailmaa). Yritystoiminta on puolestaan aktiivista: siinä luodaan uutta, vaikkapa verkkopalveluita, joita kukaan ei ole aiemmin nähnyt.
Sota jäi siis useaksi kuukaudeksi, ja samalla jäi suorittamatta se ratkaiseva käynti Sota-arkistoon: missä olisi se paperi, josta 419 oli alunperin kopioitu? Selvää oli, että minkään tutkimustyön tulosta tuo luku ei ollut. Kantakorttiaineistohan tuli julkiseen käyttöön vasta 1990-luvulla, ja ennen tuota kaikki tutkimuksissa – esimerkiksi rykmenttien historiikeissa – mainitut tappiolukemat perustuivat sodanaikaisiin tappioilmoituksiin, jotka olivat aina enemmän tai vähemmän epätäsmällisiä.
—
Loppujen lopuksi on ilmennyt, että 20.Prikaatin tappiolukuja oli epäilty eri puolilla jo aiemmin. Kaikkein ensimmäisenä oikeisiin lukuihin päätyi Uuno Tarkki jo 1990-luvulla. Samoin Antti Kauranne oli päätynyt noin 80 miehen tappiolukuihin. Kauranne oli puolestaan kertonut tämän Antti Arposelle, joka puhui 80 kadonneesta Seura-lehdessä keväällä 2006.
—
Nappasiko Jaakkonen Viipurin tappioluvut minulta tai muilta aiemmilta tutkijoilta? Kun kysyin asiaa häneltä Ilta-Sanomien uutisen ilmestyttyä, Jaakkonen vastasi ettei hän “seuraa HS:n keskustelupalstoja eikä juuri muitakaan”. (Huvitti hieman, ehkä toimittajan kannattaisi seurata aikaansa.) Jaakkosen uuden Huhtiniemi-kirjan mukaan hän etenikin prosessissa toisin päin: hän löysi ensin eversti Kempin laatiman selostuksen Viipurin taistelusta, ja alkoi sen jälkeen selvittää 20.Prikaatin oikeita tappioita.
Kuten Heikki Ylikangas kirjassaan toteaa, “historiantutkimuksessa tulisi etsiä totuutta”. (s. 33 – tässä puolestaan huvittaa konditionaali, ihan välttämätöntä totuuden etsiminen ei ilmeisesti ole.) Tärkeintä tietenkin on, että 20.Prikaatin ja 419:n kadonneen maine tuli puhdistettua, tekipä työn kuka hyvänsä. Enemmän minua ärsytti tapauksen jälkihoito. Iltalehti hehkutti pääkirjoituksessaan 21.12.2006 (kirjoituksen oli laatinut Jyrki Vesikansa), että “tärkeintä havaintoa ei tehnyt nerokkuudellaan ylpistelevä tiedeyhteisö, vaan Ilta-Sanomat, joka tarjosi oivan esimerkin historian metodioppeihin. […] Väärä luku kulkeutui […] yhä uusiin teoksiin kenenkään tarkistamatta tietoa alkuperäislähteistä.”
Minusta oli outoa asettaa iltapäivälehdistö tiedeyhteisöä vastaan. Eikö lehdistö itse nostanut julkisuuteen sellaisia tutkijoita kuin Markku Jokisipilä (poliittisen historian tutkija) tai Heikki Ylikangas (oikeushistorian tutkija), joilla ei ollut aiempien tutkimustensa pohjalta mahdollisuutta arvioida Viipurin tappiolukujen uskottavuutta?
5 Comments
November 5th, 2007 at 13:22
Näin Viipurin tappiolukemat todistettiin vääriksi
Olen ehtinyt Tapio Nurmista jo kiittää keskustelupalstan avaamisesta ihan silmäkkäin. Sama vielä näin kirjallisesti.
Nurminen on nostanut aihellisesti esiin sen, miten Viipurin taistelun 20.6. 1944 tappiolukemat, 19 kaatunuutta, 101 haavoittunutta ja 419 kaatunutta osoittautuivat vääriksi.
Viipurin tappiolukemien tutkiminen oli tärkeää siksi, että Viipurissa kadonneiden sotilaiden suuri määrä piti yllä huhua Huhtiniemen teloituksista. Tuo kytkentä syntyi heti 1989 Huhtiniemen huhun synnyn alkuvaihessa Lappeenrantalainen -kaupunkilehdessä ja vahvistui kun Helsingin Sanomat julkaisi Jukka Rislakin uutisen 23.6. 1996 uutisen “Sotahistoriamme musta aukko -400 sotilasta katosi kuin maan nielemänä kesäkuussa 1944”.
Huhtiniemen huhuun journalistisilla perusteilla kriittisesti suhtautunut Ilta-Sanomat otti syksyllä 2006 tutkittavakseen myös Viipurin ihmeteltävän suuret tappioluvut.
Uutisen kirjoittaneena toimittajana tunnen koko lailla hyvin tapahtumaketjun, joka johti aiheen ottamiseen käsittelyyn Ilta-Sanomissa.
Tosin kuin Nurminen uskoo, ajatus käyttää Sota-arkiston kaatuneiden tietokantaa Viipurissa kadonneiden selvittämiseen ei tullut keskustelupalstoja seuraamalla tai häneltä itseltään. Minulle vihjasi tästä mahdollisuudesta Sota-arkistossa tietokantoihin perehtynyt tutkija.
Mutta mitä oli tapahtunut tätä ennen?
Sota-arkistosta löytyi ihan tuurillaan “20.Prikaatin taistelukertomuksia ja muistiinpanoja” -kansio (SArk T.10643). Siinä prikaatin komentaja eversti Armas Kemppi oli päivänmäärällä 23.6.1944 luetellut prikaatinsa tappioita. Hän korosti niiden olevan väliaikaisia lukuja.
Taistelukertomuksessa ovat seuraavat luvut:
Kaatuneita:
1+3+15 (= 19)
Haavoittuneita:
3+23+75 (= 101)
Kadonneita:
8+47+364 (=419)
Loppusummia Kempin papereissa ei ollut. Mutta kun ne laskettiin yhteen päästiin yllätys, yllätys täsmälleen samoihin lukuihin kuin mitä oli vuosikymmeniä esitetty Viipurin taistelusta kertovissa kirjoissa.
Mikä on siis selitys? Suomen sota 1941-45 -teokseen kyseisen luvun kirjoittaneen Kuusisaaren on täytynyt laskea samasta lähteestä samalla tavoin nuo luvut yhteen. Virhe kirjoihin olisi siis syntynyt näin.
Havaintoa vahvisti myös se, että muut tekstiosuudet oli lainattu suoraan kyseisestä taistelukertomuksesta.
Nyt oli siis tiedossa se, miten virhe on syntynyt. Mutta mikä olisi oikea luku kadonneille?
Siinä avuksi tuli Sota-arkiston tietokanta. Se antoi syksyllä 2006 siis nuo 74 kadonnutta sotilasta, jotka IS uutisoi.
Vaikka lukua tuskin oli syytä pitää aivan lopullisena, niin se jo osoitti siihen astiset, lähdeteoksissa yksi toisensa jälkeen esiintyvät luvut yli 400 kadonneesta epäilyttävän suureksi. Kuusinkertainen virhe tuskin voisi olla mahdollinen.
Tuota tietokannan antamaa lukua tärkeämpää oli kuitenkin selvittää, miten miten virhe oli syntynyt. Lukua 419 kadonnesta ei näet voisi lyhyessä lehtiartikkelissa kumota vääränä, ennen kuin virheen synty olisi voitu osoittaa.
Näin myös tehtiin: ensimmäisellä aukeamalla kerrottiin Viipurin tappiolukemien olevan liian suuret ja seuraavalla sivulla kerrottiin miten ne on väärin kirjoitettu vuodesta 1957 asti.
Nurmisen mukaan uutinen sai “melkoisesti huomiota”, mutta näinhän asia ei ollut. Uutista ei näet huomioitu tuoreeltaan millään tavoin muualla kuin IS:ssä.
Iltalehti teki viikkoja myöhemmin asiasta Nurmisen noteeraaman pääkirjoituksen.
Nurminen nuhtelee IL:n pääkirjoittajaa, en kyllä ymmärrä miksi? Eikö historiantutkijan pitäisi tuntea tyytyväisyyttä niinä harvoina hetkinä, kun historia-aiheet pystyvät murtautumaan pääkirjoitusjulkisuuteen?
Korostetaan vielä kerran:
Varsinainen uutinen ei siis ollut numeroarvio Viipurin katoamisluvuista. Olihan muun muassa Uuno Tarkki jo 1996 esittänyt samansuuntaisia lukua. Niitä ei tosin oltu kelpuutettu oikeiksi ja syykin oli selvä: virallinen historia puhui 419 kadonneesta.
Uutinen sen sijaan oli se, että Viipurin katoamisluvut voitiin ensimmäistä kertaa osoittaa yksiselitteisesti vääriksi, kuten IS:ssä tehtiin.
Myöhemmin Jarmo Nieminen tarkensi luvut yksityiskohtaisesti vielä tarkemmiksi ja keskustelu Viipurin tappioista saatettiin lopettaa.
Nurminen kysyy. “Missä olisi se paperi, josta 419 oli alunperin kopioitu? Selvää oli, että minkään tutkimustyön tulosta tuo luku ei ollut. ”
Mitä sitten on tutkimusta?
Itse en mitään tutkimusta ole tehnyt, normaalia journalistista työtä muun päivätyön ohessa. Siinä yhteydessä löytyi Sota-arkistosta asiakirjat (SArk T.10643), joiden perusteella Viipurin katoamislukemat saattoi päätellä yhteenlaskun perusteella väärin lasketuiksi.
Ei tämä sen ihmeellisempää ole. Jokainen voi halutessaan käydä laskemassa nuo numerot yhteen ja tehdä saman havainnon tai olla tekemättä.
Tietysti voi spekuloida, että jos joku olisi tehnyt saman aikaisemmin, niin kirjoissa ei olisi elänyt niin kauan väärä tieto Viipurin katoamisluvuista.
Nurminen ei ilmeisti ole lukenut Ilta-Sanomia (25.11.2006) jossa kerrottiin edellä kirjoitettu tarina. Lehti kirjoitti aiheesta kolme sivua. Ensimmäisellä aukeamalla oli uutinen 74 kadonneesta ja seuraavalla sivulla kerrottiin, miten virhe oli syntynyt. Samalla tavalla se myös kerrotaan Huhtiniemi-400 kadonneen miehen mysteeri -kirjassa.
Nurminen kysyy ilmeisti mielestään vastauksen jo tietäen “nappasiko Jaakkonen luvut minulta”.
Kysymys lienee kieli poskessa esitetty ja sopii hyvin keskustelupalstojen henkeen. Näinhän saadaan aikaa hyvää väittelyä ja lukijoita sivuille.
Mielelläni kiittäisin Tapiota Sota-arkiston tietokantojen salojen paljastamisesta, mutta silloin syyllistyisin toisen lähteeni väheksyntään. Se ketä on kiittäminen on muuan ahkerasti Sota-arkistossa viihtyvää väitöskirjansa valmisteleva mies, joka ei tässä yhteydessä liene halua nimeään julki. Hän kertoi minulle, minkälaisia hakuja sieltä voi tehdä. Varmasti aika moni muukin oli ehtinyt tehdä saman löydön. Kuka keksikään pyörän?
Jos asiasta on epäselvyyttä, niin kannattaa lukea IS 25.11.2006 tai Huhtiniemi-kirja, joissa molemmissa selvitetään, mistä ja miten Viipurin tappiolukujen selvittäminen IS:ssä lähti liikkeelle. Selvitystyö alkoi Sota-arkiston kansiosta ja sen epäselvistä luvuista, sen jälkeen tietokantojen tutkimisesta.
Tapiolle sen sijaan kaikki ansio hänen mainosta tutkimuksesta joutsalaisten veteraanien vaiheiden selvittelyn parissa. Ja tästä palasta erityisesti!
November 5th, 2007 at 16:25
Kiitokset Pasille hyvästä kommentista. Aihe on kismittänyt minua kuluneen vuoden joten tämä on hyvää terapiaa minullekin.
Kirjoitin tekstini tarkoituksella omasta näkökulmastani, siten kuin minä sen aikanaan koin. En usko, että tilanteita, joissa sotahistoriallisiin teoksiin eksyneitä virheitä voitaisiin yhtä yksiselitteisesti osoittaa vääriksi, on kovin usein tarjolla, ja siksi tällaisen löydön tekeminen olisi tietenkin ollut sulka kenen tahansa tutkijan tai toimittajan hattuun. Kun meille tutkijoille julkisuus on tärkeää (jo yksinomaan rahoituksen saamiseksi), harmitti koko lailla kovasti, että olin tehnyt samansuuntaiset johtopäätökset mutta en hyödyntänyt niitä ajoissa.
Epäilin siis aluksi, että olisit saanut luvut minulta (en itsekään tiennyt, että samoihin lukuihin oli päätynyt aiemmin muun muassa Uuno Tarkki). Kysyin asiaa tuolloin sähköpostitse. Vasta päättyneenä viikonloppuna luin kirjasi kohdan, jossa kuvaat miten tutkimustyösi teit, ja ymmärsin että olit edennyt asiassa toisinpäin kuin minä. Löysit Kempin tekstin ensin ja selvitit sen jälkeen tappiot kaatuneiden tietokannasta.
Olen lukenut Ilta-Sanomien jutun ja se on minulla edelleen tallessa. “Tutkimustyöllä” tarkoitan kriittistä, eri lähteitä vertailevaa tutkimusta. Olen aika lailla varma, että esimerkiksi rykmenttien historiikeissa esiintyvät tappioluvut on otettu suoraan sodanaikaisista tappioilmoituksista, eivätkä ne siis ole kriittisen tutkimustyön tulosta. Tarkkoja tappiolukuja voitaisiin selvittää vain käymällä kokonaisen rykmentin kaikkien miesten asiapaperit läpi, jotta saataisiin tarkat tiedot etenkin haavoittuneista (ja silti luvut hieman heittäisivät, kun kantakorttitiedotkin ovat toisinaan puutteellisia).
Minun näkökulmastani palapelistä jäi puuttumaan vain se paperi, jossa 419 kadonnutta oli mainittu. Kun tiesin että virallinen tappiolukema oli liian korkea ja sama luku (419) esiintyi kirjasta toiseen, oli ilmeistä että se oli otettu jostain sodanaikaisesta lähteestä ja sitä oli sen jälkeen kritiikittömästi kopioitu uudelleen ja uudelleen.
Mietin jälkikäteen, miksi en mennyt Sota-arkistoon etsimään tuota puuttuvaa palaa. Syynä oli varmaan tuudittautuminen siihen, että ehtisin tehdä sen joskus myöhemmin (“Huomenna huomenna laiskat sanovat”). En ollut seurannut Ilta-Sanomien uutisointia lainkaan enkä ollut huomannut että olit tehnyt erittäin ansiokasta työtä 20.Prikaatin parissa. Huomasin vasta myöhemmin että olit ansiokkaasti haastatellut joutsalaisia prikaatin veteraaneja ja teit myös hyvän kuvauksen yhden karkurin pakomatkasta kesällä 1944. Asiakirjoista lukemani kuvaukset karkureiden reissuista ovat hyvin samanlaisia.
Se koira tietysti älähtää johon kalikka kopsahtaa. Minua tietysti harmitti, kun en tehnyt selvitystyötäni loppuun (etsinyt sitä asiakirjaa, josta 419 oli peräisin). Omasta mielestäni Iltalehden pääkirjoitus ei silti niinkään tuonut julkisuuteen historiantutkimusta vaan nosti iltapäivälehdistön häntää.
Laitoin viime viikolla tiedotteen tästä blogista muutamille tahoille ja myönnän, että siinä tuli kirjoitettua epätarkasti. Kunnia kuuluu tietenkin Pasille, joka teki puuttuvan työn ja etsi Kempin asiakirjan eikä vain jupissut itsekseen Akateemisen Kirjakaupan toisessa kerroksessa.
Olen tämän aiheen piirissä miettinyt usein, onko minulle tutkijana oikeastaan tärkeämpää huomion saaminen vai tutkimus. Etenkin silloin, kun aiheena on sota, ongelma on aika kipeä – pyrinkö saamaan itselleni huomiota toisten sodanaikaisella kärsimyksellä? Ehkä jätän nimet mainitsematta, mutta Huhtiniemen tapauksen yhteydessäkin julkisuudessa esiintyi henkilöitä, joista ei oikein tiennyt onko heille tärkeämpää itse asia vai julkisuuteen pääseminen. Vähän sama liittyy näihin tappiolukuihin. Totuutta etsivä minä on mielissään siitä, että 20.Prikaatin tappioluvut tuli selvitettyä, tekipä sen kuka hyvänsä. Ja samaan aikaan itsekäs minä harmittelee, ettei saanut sulkaa hattuunsa.
—
Yksi kommentti vielä. Koko vuotta 1944 koskevassa keskustelussa on se ongelma, että siinä kietoutuu yhteen monia eri aiheita. Syksyllä 2006 en ollut ihan varma, kiinnostaako mediaa 20.Prikaatin tappiot ylipäänsä. Itsestään selvää ainakin minulle oli, ettei 20.Prikaatista juurikaan teloitettu miehiä. Sen sijaan on luultavaa, että kesä-heinäkuussa 1944 yksittäisiä miehiä ammuttiin esimiehen aseenkäyttöoikeuden nojalla. Julkinen keskustelu alkoi siis Huhtiniemen yhteydessäkin siirtyä pois Viipurin puolustajista jatkosodan teloituksiin yleensä.
November 5th, 2007 at 22:48
Lisäänpä vielä yhden kommentin. Suomi24-palstalla on näemmä puhuttu, että 419 olisi ensimmäisen kerran esiintynyt jo Lauri Jäntillä vuonna 1955:
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=114&conference=4000000000000028&posting=22000000029570853
Minulla ei ole kirjaa käytettävissäni, mutta joku voisi varmaan varmistaa onko näin.
November 13th, 2007 at 16:40
Tarkat tiedot Viipurin tappioista ovat ainakain Tarkin 1996 ilmestyneessä Viipuri-kirjassa. Uusimmassa kirjassahan Jarmo Nieminen on tutkinut kadonneet hyvin tarkkaan. Muuten kirja ei tuo uutta siihen, mitä jo Tarkki on esittänyt.
Vielä 25.6. oli prikaatin vahvuusilmoituksessa noin 125 kateissa olevaa. Oleellista on, että vasta Huhtiniemi-keskustelu innosti väittämään näitä teloitetuiksi. Pohjat teki akateemikko Haavikko, joka ilmoitti Viipurissa sotilaskapinaa kukistettaessa teloitetun 1300 miestä! Vahvin todiste Haavikosta oli se, ettei toidisteita ollut.Tämä lyö viisinkertaisesti Ylikankaan hurjimmatkin väitteet.
December 3rd, 2007 at 17:15
Mielenkiintoinen keskustelu teillä on siellä meneillään, aseveikot. Itsekin SArkistossa istuneena ja 20. Pr:n jäljelle jääneisiin ja uudelleen kirjoitettuihin sotapäiväkirjoihin tutustuneena olisin muistavinani, että Pr suoritti vahvuuslaskentaa jatkuvasti. Aluksi “kadonneiden” määrä pieneni kuin pyy maailmanlopun edellä, kun karkurit palasivat – tai palautettiin – L:rannasta ja muualta. Pr pääsi itsekin lopulta oikeaan käsitykseen vahvuudestaan, mutta missään Pr:n omassa kirjanpidossa ei tietenkään ilmoiteta, että karkureita oli niin mittava määrä kuin todellisuudessa oli. Noloahan se olisi ollut kirjata jälkipolville moista luettavaa.
Onko kellään teistä asiaan vihkiytyneistä tietoa jommasta kummasta tai molemmista detaljeista: IV AK:sta tuli vihainen kirjallinen käsky panna pystyyn sotatuomioistuin/kenttäoikeus, jossa erityisesti Viipurissa paenneiden ( nuorempien) upseerien menettely puitaisiin lävitse. Se kenttäoikeuden päiväkirja, jonka SArkissa luin, kertoi vain miehistön ja alipäällystön tutkinnasta ja tuomioista loppukesästä 1944. Upseerit tutkittiin jossain muualla? Vai tutkittiinko lainkaan? 20 Pr:n papereista löytyy merkillinen upseeritäydennys loppukesästä -44: Noin 30 vänrikkiä ja luutnanttia annettiin prikaatille yhtenä nippuna, mutta missään ei mainita, kenen tai keiden tilalle? Onko täydennyksellä yhteyttä mahdollisiin upseerien oikeudenkäynteihin? Käytiinkö tuota oikeutta koskaan ? Majuri Bäckmanhan sai tuomionsa myöhemmin ja repeämän aloittaneen II/6. K:n 2.J:n johtaja sai surmansa myöhemmin kesällä heittimen kranaatista, mutta entä muut joukkueenjohtajat ja komppanianpäälliköt? Vastailkaa, jos a) tiedätte ja b) joudatte: emailtoandy AT gmail.com – kiitos! ak
Jätä kommentti
En halua täyttää nettiä roskalla, joten kommentit tarkastetaan ennen julkaisua.