Tapio Nurminen

“Sotapakoilu, pelkuruus ja karkaaminen olivat tuttu ilmiö 1900-luvun Suomessa talvisotaa lukuun ottamatta”, kerrotaan Heikki Ylikankaan Romahtaako rintama -teoksessa (s. 197). Karkuruuden osalta tämä pitää paikkaansa. Jukka Kulomaan mukaan karkuruudesta tuomittiin talvisodan aikana vain noin 250 miestä (Kulomaa 1995, s. 32).

Karkuruus ei kuitenkaan ollut ainoa keino hankkiutua pois tappotantereilta. Yleisin keino tähän lienee ollut itseaiheutetut vammat. Tuolloin käytetty termi oli itsensäsilpominen; anglosaksisessa tutkimuksessa ilmiö tunnetaan nimellä SIW eli Self-Inflicted Wounds.

Useimmiten miehet ampuivat itseään joko vasempaan jalkaterään tai ampuivat itseltään vasemman etusormen päästäkseen pois. Omassa tutkimusaineistossani näitä tapauksia esiintyi Taipaleenjoella joulukuussa 1939 yhdessä ja samassa komppaniassa (5./JR 28) parikin kappaletta.

Kategorisesti ei voi siis sanoa, etteikö taistelutahdon kannalta epätoivottavia ilmiöitä olisi ollut jo talvisodassa. Sota ja väkivalta on yksinkertaisesti monelle liikaa kestettäväksi, onpa kyseessä sitten “oikeutettu” sota tai ei.

Kerroin havainnoistani pari vuotta sitten eräälle sotahistorian laitoksen tutkijalle (upseerille), ja hän totesi, että menestykselliseen taisteluun tarvitaan “tahtoa, taitoa ja välineitä”. Tuli mieleen, ettei upseeri ollut ihan miettinyt loppuun asti, millaista touhua sota on. Kyllä Taipaleenjoella oli 1) tahtoa puolustaa Suomea, 2) taitoa puolustaa Suomea (kaikki JR 28:n miehet olivat suorittaneet vuoden kestäneen asepalveluksen ennen sotia) sekä 3) välineitä (rykmentin varustus oli sodan alkaessa kohtuullisen hyvä).

Kukaan ei voi kuitenkaan tietää etukäteen, miten yksilö sodan kauhuja kestää. Joillekin kokemus oli liikaa, ja heidän oli pakko päästä pois, joko itsemurhan tai itsensäsilpomisen kautta. Toiset kestivät, toiset ei. Kuten Viljo Hokkanen aikanaan totesi, “Talvisodassa Taipaleenjoen Mustalahella [p.o. Mustajoki] siellä ne oli miehuuskokeet, kuka kesti kuka ei.” (Elämää Kulta-Pappisissa: Kuvia, kertomuksia ja tositarinoita, s. 160)

Ainakin omassa aineistossani esiintyneet itsensäsilpomistapaukset jäivät rankaisematta. Kulomaan mukaan sotapelkuruudesta tuomittiin talvisodan aikana noin 120 miestä (s. 32). Luvut olisivat todennäköisesti paljon korkeammat, jos itsensäsilpomisesta olisi jaettu tuomioita.

Kaiken kaikkiaan itseaiheutetut vammat ovat erittäin mielenkiintoinen aihe, jota ei ole Suomessa tähän mennessä tutkittu. Myös jatkosodan aikana suhtautuminen itsensäsilpojiin oli horjuvaa: vain harvoille jaettiin tuomioita.

—

Yksi selitys talvisodan alemmille karkuruusluvuille löytyy myös ennen sotia suoritetusta karsinnasta. Ilman sotilaskoulutusta oli jätetty monia hermoherkkiä poikia. Kun talvisodan myötä siirryttiin ikäluokkien kouluttamiseen kokonaisuudessaan, rintamalle joutui paljon miehiä, joilla ei ollut mitään edellytyksiä kestää sodan rasituksia. Väinö Linnan Riitaoja on hyvä esimerkki miehestä, joka vielä ennen sotia olisi jätetty ilman koulutusta.