Tapio Nurminen

Heikki Ylikangas kirjoittaa teoksessaan Romahtaako rintama? hauskasti Jukka Rislakista, joka ei Ylikankaan mukaan ole “kuka tahansa päivälehden rivitoimittaja historiantutkimuksen näkökulmasta” (s. 15); onhan Rislakki saanut valtion tiedonjulkistamispalkinnon vuonna 1986. Tieto-Finlandia -ehdokkaana hän oli vuonna 1998.

En tunne Rislakin tuotantoa tarpeeksi hyvin voidakseni arvioida häntä tutkijana. Joskus opiskeluaikana tuli hiukan luettua Rislakin 1980-luvulla ilmestyneitä vakoilukirjoja, ja niistä tuli mieleen enemmän Alibi-lehti kuin tieteellinen historiantutkimus. Mutta ei Rislakista sen enempää.

Historiantutkijan työ on mietityttänyt aina toisinaan. Ainakin Suomessa historiantutkimus operoi varsin pitkälti maalaisjärjen, ei vahvan teoreettisen viitekehyksen varassa – ja tämä on ehdottomasti hyvä asia. Ihmettelin aikanani, kun tein mielestäni erittäin hyvän proseminaarityön yleiseen kirjallisuustieteeseen, mutta arvosanaksi tuli vain hyvä, ei erinomainen. Tajusin vasta arvosanan saatuani, että työssä olisi pitänyt olla enemmän teoriaa. Olisi pitänyt vetää mukaan ranskankielisiä muotifilosofeja – vaikkapa Luce Irigarayta ja Jacques Lacania –, jotta työ olisi täyttänyt taiteiden tutkimuksen laitoksen kriteerit.

Historia-alan kevyt teoreettinen vaatimustaso mahdollistaa sen, että melkein kuka tahansa voi esiintyä historiantutkijana. Historiantutkijan työ ei ole luvanvarainen ammatti, ja uskon että monellakin suomalaisella olisi riittävät taidot menneisyyden tutkimiseen. Tärkeimmät historiantutkijaan kohdistuvat vaatimukset lienevät työmoraali – laajan lähdeaineiston läpikäyminen on usein melkoinen urakka –, tarkkuus ja tietenkin kyky kriittiseen ajatteluun: historiantutkijan on pystyttävä analysoimaan ristiriitaisten lähteiden uskottavuutta.

Arvokasta tutkimusta voivat siis tehdä muutkin kuin akateemisen historiantutkijan koulutuksen saaneet. Hyvä esimerkki tästä oli Ilta-Sanomien toimittajan Pasi Jaakkosen Sota-arkistossa syksyllä 2006 tekemä tutkimustyö Viipuria puolustaneen 20.Prikaatin tappioista.

Ylipäätään ihmettelen sitä kiihkeyttä, jolla ihmiset usein suhtautuvat oman alansa suojelemiseen. Itse olen saanut outoja katseita tietotekniikkaosaajilta, kun olen kertonut heille tekeväni alan töitä, vaikka olenkin historia-alan maisteri. Totuus kuitenkin on se, ettei IT-alalla toimiminenkaan edellytä alan opintoja. Yllättävän monella elämän osa-alueella tärkeintä on maalaisjärki ja käytännön osaaminen, ei muodollinen koulutus. Ei koulutuksesta toki ole haittaakaan – päinvastoin. Aloitin itsekin tietojenkäsittelytieteen opinnot, jotta minun ei tarvitsisi enää selitellä koulutustaustaani.