17.11.2007 ... 14:46
Sodassa pitää kuolla
Kannaksen läpijuoksua kesäkuussa 1944 ja sen syitä on analysoitu paljon. Yksi tekijä, jota en ole juurikaan nähnyt kirjallisuudessa pohdittavan, on miesten puutteellinen valmistautuminen kuolemaan. Asemasodan aikana moni oli tuudittautunut ajatukseen siitä, että sodasta voisi selvitä hengissä. Tällainen ajatus on sotilaalle haitaksi.
Tämä käsitys tuli esille haastattelussa, jonka tein Luhangassa maaliskuussa 2003. Haastattelemani JR 1:n veteraani kertoi, miten hän oli lomalla Valkeasaaren suurhyökkäyksen aikana ja palasi junalla rintamalle. Hänen piti hyväksyä uudelleen ajatus siitä, että hän todennäköisesti kuolisi. Vasta loppukesästä 1944 mieleen alkoi uudelleen tulla se käsitys, että hän voisi selvitä sodasta.
Myöhemmin puhelimessa sama veteraani kertoi, että toisin kuin monet muut, hän ei kirjoittanut sodassa mitään muistiin. Aika meni korttia pelatessa: kun hän kuolisi kuitenkin, niin mitä väliä? Tänään pelataan korttia, huomenna kuollaan.
Saman tematiikan tajusi myös upseeristo. Eversti Armas Kemppi oli todennut erään joutsalaisveteraanin mukaan miehilleen (ilmeisesti ennen Viipurin taistelua), kuinka kunniakkaampaa oli kuolla taistelussa kuin omaan sänkyynsä. Valmistautuminen kuolemaan oli olennainen osa sotaa.
Samaan ilmiöön on kiinnitetty huomiota myös ulkomailla: ollakseen tehokas tappaja ihmisen pitää hylätä turhat toiveet henkiinjäämisestä. Amerikkalainen Vietnamin sodan veteraani Dave Nelson on todennut, “Once you’ve accepted your own death, you can become really proficient in killing because it is no longer important if you die.” (Bourke, Joanna, An Intimate History of Killing: Face to Face Killing in 20th Century Warfare. Basic Books 2000, s. 38)
Valmistautuminen omaan kuolemaan esiintyy Väinö Linnalla moneen kertaan (Sotaromaani, 7. painos, WSOY 2000, s. 313):
Vänrikki ei sanonut mitään. Koko sodan ajan hän oli valmistautunut tähän tilanteeseen. Toisella puolella kuolema, toisella puolella majuri Sarastien katse ja kuiva toteava kysymys:
– Ja täytyi ottaa hatka vai. No mitä sieltä nyt sitten ollenkaan on tulossa.
Samoin eräs 20.Prikaatin veteraani on kuvannut sitä ajatusprosessia, jonka hän kävi läpi odottaessaan Viipurin taistelua aamuyöllä 20.6.1944:
Minä ainakin jouduin silloin pohtimaan elämän tarkoitusta ja katoavaisuutta […]. Tunsin, että en ollut ollenkaan valmis kuolemaan. Elämässä ei ollut siihen mennessä ollut mitään oleellista sisältöä ja tähänkö nyt kaikki on päättymässä.
5 Comments
November 18th, 2007 at 11:20
Kyllä kuoleman mahdollisuus sodassa selvisi jokaiselle suomalaiselle viimeistään Talvisodassa. Kotirintamallakin sen konkretisoivat pommitukset siviiliuhreineen ja sankarihautajaiset. Rintamalle lähtiessään sotilaat tiesivät, etteivät kaikki palaa. Miten asiaan sitten suhtauduttiin, on varmasti erittäin henkilökohtainen kysymys.
Harvoin on tuotu esille sitä, että ylivoimainen enemmistö maatalouslomilla olleista sotilasita palasi rintamalle, vaikka hyvin tiesivät, mitä oli edessä. Velvollisuuden tunto voitti.
November 18th, 2007 at 12:57
Kirjoitin tekstini ehkä hieman epäselvästi, ja tämä aihepiiri on muutenkin vielä pohdinnan alla. Haastattelemani luhankalaisveteraani oli palvellut ensin talvisodan Taipaleenjoella ja sitten Kannaksen hyökkäysvaiheessa. Hän oli pitänyt omaa kuolemaansa jopa todennäköisenä noina aikoina, mutta asemasodan aikana kuoleman läsnäolo oli siirtynyt etäämmälle. Kesän 1944 myötä hänen – muiden rintamamiesten tavoin – oli uudestaan hyväksyttävä kuoleman riski.
Luulen siis, että monikin Kannaksen puolustaja joutui jo keväällä 1944 pohtimaan sitä, onko hän todella valmis antamaan henkensä (päiväkirjojen, muistitiedon ja rintamajoukkojen asiakirjojen perusteella näyttää ilmeiseltä, että suurhyökkäystä odotettiin). Se, joka ei pystynyt vastaamaan myöntävästi, oli paljon herkempi jättämään joukkonsa.
Vanhempien ikäluokkien korkeista karkuruusluvuista moni tapaus selittyy sillä, että he kokivat olleensa onnekkaita kaksi kertaa (talvisodassa ja vuonna 1941), mutta eivät uskoneet selviävänsä enää kolmatta kertaa. Enää he eivät halunneet ottaa kuoleman riskiä.
Mielestäni tällaisia asioita olisi hyvä pohtia myös suomalaisessa sotilaskoulutuksessa: miten suhtautua tappamiseen, miten suhtautua omaan kuolemaan? Kerran eräs veteraani kysyikin minulta, että puhutaanko armeijassa mitään tappamisesta; siitä, kun pitää tappaa vihollisia, kun nämä eivät millään suostu antautumaan.
November 22nd, 2007 at 22:40
Sodan vuosina odottamattoman kuoleman todenneköisyys muokkasi muiden kuin sotilaiden maailmaa. Keski-Suomen maaseudulla 1930-luvulla tuttavien erotessa lausuttu yleinen sanaparsi “hyvästi” muuttui muutamien haastattelemieni muisteissa sotavuosien aikana jälleenäkemisen toivoa ylläpitävään “näkemiin” -jäähyväissanoihin. Läheisten erotessa siis haluttiin korostaa edessä olevan jälleennäkemisen mahdollisuutta.
Näin siis muutamien haasteltavien muistikuvissa.
Onko muistikuva sanfrekvenssin muutoksesta kuviteltu vai todellinen voisi olla kirjallisista arkistolähteistä, arkistokirjeistä melko helposti selvitettävissä.
Yhtä kaikki tuo korkekirjalliselta kajahtava “hyvästi” – sana ei enää vuosikymmeniin ole ollut elävää kieltä kuin korkeintain loukkaamaan pyrkivissä asiayhteyksissä.
“Näkemiin” sen sijaa elää kielessä ja voi yhä hyvin, ssotavuosien perintöäkö sekin?
December 23rd, 2007 at 23:29
Kaunis on kuolla kun joukkosi eestä, urhona kaadut jne.
Jos meillä on 500000 miestä asepalveluksessa, ei tosin kaikki taistelujoukoissa etulinjassa, oletetaan että yksi sadasta olisi potentiaalinen kahdesti kieltäytyjä, se tekisi 5000! Ei siis ole mahdollista, otetaan yksi tuhannesta, saadaan 500. Jokainen joka on armeijan käynyt voi nimetä
alokaskomppaniastaan useammankin potentiaalisen kahdesti kieltäytyjän.
Tätä yksinkertaista matematiikkaa noudattaen ei
ole kovin kaukaa haettua muutama sata teloitettua yllyttäjää jotka on pitänyt “leikata” pois
lietsomasta karkuruutta.
January 30th, 2008 at 20:02
Kuolema sodassa on vakava, syva ja haastava aihe!
Mainitset taman jutun alussa, etta ajatus selvita hengissa on sotilaalle haitaksi. Ehkapa nain on ollut. MUTTA olisiko aika muuttunut 1944 vuoteen tultaessa?
Suojeluskunnat kouluttivat 1920-1930 luvulla miehia ateenalaisten laulun hengessa “kaunis on kuolla…” /”tassa ollaan ja tahan kuollaa”.
Sielta on saattanut periytya tata kuoleman taakkaa ihmismieleen. — Jouduinpa viela 1970/80 luvulla sanaharkkaan paikallisen suojeluskunnan paallikon mielipiteesta, etta sotilaan on/oli kuoltava monttuunsa.
Kesalla 1944 Suomen armeijan iakas johto osasi maarata (tai vahvistaa), etta joukot tuodaan taistelukuntoisina VKT linjalle. Mitenkahan meidan olisi kaynyt, jos sotilaat olisi maaratty kuolemaan monttuihinsa esimerkiksi Perkjarven/Summan vaiheille kesakuulla 1944?
Tiedustelun ja kaukopartioitten miehet on kai aina koulutettu tuomaan joukko hengissa takaisin, vaikka ei siina aina onnistuttukaan.
Paasaanto lienee, etta jos taistelussa kaatuu 10% joukosta, niin silloin ehka haavoittuu 30-40%, ja joukko on silloin taistelukyvyton. Se siita sotilas- kuoleman riskista! — Tietysti on poikkeuksia; kotini neljasta pojasta kaatui 50% ja haavoittui toinen 50%. Vuosalmen yms pahojen paikkojen yksikot kuivuivat poikkeuksellisen pieniksi, mutta aina tuntui olleen -hirmuisista tilanteista huolimatta- “eteenpain elavan mieli!”.
Ei Lasse Heikkilan syvallisen “Balliadi Ihantalasta”
vainajat olleet ajatelleet kaatua, sita yhta lukuunottamatta. Heikkila ehka asiasta jotain tiesi!
Olen elanyt naitten Summan, Siiranmaen, Vuosalmen, U-aseman miesten keskuudessa ja saanut kuunnella heidan vakaita, joskus kyynelsilmin kerrottuja tuntemuksiaan. Lapitunkevana juonteena on ollut sopasta selviaminen ja seuraavan paivan nakeminen.
Kaatuminen lienee ollut yksi ilmio sarjassa “elaman kovia arpajaisia”. Kuoleman riski tunnettiin hyvinkin laheisena, mutta monttuun ei tunnuttu jaatavan kuolemaan, vaan tavalla tai toisella selvittiin Vuoksen taakse. Nama miehet eivat paastaneet vihollista 1944 Vuokselta Kymenlaaksoon (puna-armeijan hyokkayskasky) eika Mikkeliin (Heinrichs)!
———
Kuolemaan ja kaatumiseen varauttuminen lienee ollut kovasti yksilokohtainen asia. Uskon, etta valtaosa tunsi kuoleman “kaatumisen riskina”
eika suinkaan antiikin taistelutahdon yllapitajana.
+++
Jätä kommentti
En halua täyttää nettiä roskalla, joten kommentit tarkastetaan ennen julkaisua.