Tapio Nurminen

Haastatteluin en ole saanut kesäkuun kymmenestä päivästä (10.6.-20.6.) juuri mitään irti. Yksi veteraani kyllä totesi, että hän ihmettelee sotakirjoja lukiessaan, että missä nuo kirjoittajat ovat olleet, kun pystyvät niin tarkasti kuvaamaan päiviä, jotka olivat yhtä kaaosta.

Olen siis muodostanut käsitykseni kesäkuusta 1944 lähinnä kertomusten aukkojen ja parin päiväkirjan perusteella. Muistin aukot kertovat ainakin jatkuvasta hermopaineesta ja väsymyksestä. Päiväkirjat puolestaan kuvastavat odotusperspektiivin kapeutta. Eihän jalkaväen rivimies voinut noina päivinä kuin mukautua tilanteeseen: jos käsky tulee, niin siirrytään uusiin asemiin, jos ei, niin sitten pysytään tässä.

Heikki Ylikankaan mukaan “erityisesti vastaiskujen toistuva epäonnistuminen luhisti joukkojen moraalia” (s. 66). Minulla on tästä hieman erilainen kuva. Ainakaan kesäkuun lopussa 1944 Talissa kaatuneen lääkintäkersantin keskenjäänyt päiväkirja ei osoita merkkejä moraalin luhistumisesta. Osa miehistä jätti linjan, mutta suurin osa pysyi ja mukautui vaihtuviin tilanteisiin ilman sen kummempia odotuksia tulevasta. Tuskin kovin moni rintamamies edes tiesi vaikkapa Kuuterselän epäonnistuneesta vastahyökkäyksestä.

—

Outo käsitys Ylikankaalla on tiedon kulusta myös silloin, kun hän kirjoittaa mahdollisista teloitustapauksista. Hänen mukaansa “teloitettuja on kaatuneiden ja kentälle jääneiden luvuissa vähän”. Syynä oli nimittäin se, että “todistajia löytyi niin paljon, ettei todellisuutta vastaamaton merkintä ollut helppoa toteuttaa.” (s. 249)

Tällä kohtaa on vaikea uskoa, että kirjoittaja on todella arvostettu historiantutkija. Puhtaasti tekniseltä kannalta on aivan mahdollista, että kaatuneiden joukossa on miehiä, jotka ovat kuolleet omien luoteihin. Onhan kaatuneiden kategoriassa mukana myös itsemurhan tehneitä ja omien vartiomiesten ampumia. Sota-arkiston henkilöasiakirjat tulivat käsittääkseni julkisiksi vasta 1990-luvulla. Niin kauan kuin asiakirjat olivat vain Puolustusvoimien sisäisessä käytössä, niihin olisi voitu merkitä mitä tahansa. Myös seurakuntaan (ja ilmeisesti paikalliselle suojeluskunnalle?) meni tieto kaatumisesta ja sen syistä, mutta nämäkään paperit eivät olleet julkisia.

Muistaakseni yhden itsemurhatapauksen yhteydessä papereissa oli merkintä siitä, ettei todellista kuolinsyytä välitetä omaisille. Tapaus on kuitenkin kesältä 1941, jolloin miehet palvelivat vielä paikallisesti kootuissa komppanioissa, joten pitäisin ihmeenä jos todellinen kuolinsyy ei kantautunut myös omaisten tietoon.

—

Naiivi on myös Ylikankaan käsitys siitä, miten tieto kulki Päämajan ja etulinjan rykmenttien välillä. Ylikankaan mukaan “[e]i ole täysin poissuljettua, että päämaja olisi [heinäkuun 1944 lainmuutoksen yhteydessä] ollut jollakin tavalla yhteydessä Auttiin ja pehmittänyt hänen kauttaan komentoporrasta suopeaksi lain muuttamiselle.” (s. 150)

Ylikangas näkee sodanaikaisen johtamisen saippuaoopperana, jossa upseeristo politikoi keskenään. Totta kai sodan johtamiseen liittyi paljon myös neuvottelua, “kaupantekoa” ja upseerien välistä diplomatiaa, mutta en usko että heinäkuun alun lainmuutosta tarvitsi etulinjan rykmentinkomentajille juurikaan “myydä”. Ymmärtääkseni ylempi upseerikunta piti lainmuutosta poikkeuksetta tervetulleena.