Tapio Nurminen

Aika hauska oli Heikki Ylikankaan Romahtaako rintama -teoksessa esiintyvä toteamus, että kaikkea lähdemateriaalia ei ole käyty läpi “valtaisan työmäärän takia” (s. 180; myös s. 189 ja s. 221). Mitäpäs sitä turhaan tutkimaan, kun kirjoja voi julkaista muutenkin.

Ikävä kyllä historiantutkimus on valtavan hidastempoista hommaa. Hyvin tehty työ edellyttää satoja arkistossa istuttuja tunteja, ja työ vaatii sellaista kiireetöntä aikakäsitystä, joka on nykyajalle tyystin vieras. Ainakin allekirjoittanut koki hyvin raskaiksi ne kuukaudet, jotka vietin Sota-arkistossa tehden Joutsan ja Luhangan matrikkelien tutkimustyötä. Tuntui kuin elämä menisi ohi. Minä istun arkistossa lukemassa enimmäkseen hyvin rutiininomaisia asiakirjoja ja satunnaisia hyvin ahdistavia papereita (kuvauksia ihmisten tavoista kuolla vaikkapa joukkosidontapaikalla), samaan aikaan kun muut elävät tässä päivässä.

Valitettavasti historiantutkimuksessa ei ole oikotietä onneen. Historian tutkiminen vaatii sinnikkyyttä ja pitkäjänteisyyttä. Paljon odotan siltä Sota-arkistossa väitöskirjaansa valmistelevalta ystävältäni, joka ei ole jättänyt sodanaikaisia asiapapereita tutkimatta “valtaisasta työmäärästä” huolimatta. Työpajankadulla on materiaalia valtavasti ja sen läpikäyminen vie aikaa. Mutta todellinen tutkimus ei pyrikään ratsastamaan päiväjulkisuudella.