25.11.2007 ... 17:17
Ammuttiinko sodassa enemmän omia kuin on uskottu?
Muutaman viikon ajan on nyt tullut ruodittua viimeaikaista sotakeskustelua ja etenkin Heikki Ylikankaan Romahtaako rintama -teosta. Ylikankaan teoksessa esiintyviä asiavirheitä tärkeämpi kysymys on tietenkin teoksen perusasetelma: ammuttiinko sodan aikana enemmän omia miehiä kuin tähän asti on uskottu?
Olen joutunut pohtimaan tätä asiaa viime aikoina useampaankin kertaan. Kirjoitin Ylikankaan teoksesta ja Viipuri 1944 -kirjasta arvostelun, joka ilmestyy eräässä lehdessä lähiaikoina. Kirja-arvostelussa totean, että “Ylikankaan teoksen ydinajatus siitä, että sodan aikana ammuttiin enemmän omia miehiä kuin tähän asti on uskottu, on todennäköisesti oikea. Viitteitä spontaanista aseenkäytöstä on jo kesäkuun puolivälistä 1944.”
En vieläkään tiedä mitä aiheesta pitäisi ajatella. Syyllistyin kirja-arvostelua kirjoittaessani samoihin epätarkkuuksiin – eli puhuin teloituksista ja ampumistapauksista sekaisin – kuin Ylikangas omassa teoksessaan. Tällä hetkellä ajattelen näin:
- Aiheesta kirjoittavien tulisi tehdä tarkempi ero teloitusten ja muun aseenkäytön välillä. Muun muassa Wikipedian mukaan “Teloitus on toimenpide, jolla ihminen surmataan rangaistukseksi jostain rikoksesta.” Teloitus siis edellyttää edeltävää oikeudenkäyntiä.
- Sodanaikaisten teloitusten suhteen “kuin tähän asti on uskottu” on harhaanjohtava ilmaus – tuolla kohtaa minun olisi pitänyt kirjoittaa täsmällisemmin. Jukka Kulomaa ja Jukka Lindstedt ovat tutkineet sodanaikaisia teloituksia tarkkaan, eikä kyseessä ole siis pelkkä uskonasia. Jukka Kulomaan mukaan kesällä 1944 langetettiin 76 kuolemanrangaistusta, joista 46 pantiin käytäntöön (Kulomaa 1995, ss. 324-326). Ainakaan minulla ei ole syytä epäillä tätä tietoa.
Ylikankaan kirjassa teloitukset ja ilman oikeudenkäyntiä mahdollisesti tapahtuneet spontaanit ampumistapaukset menevät iloisesti sekaisin. Kaikkein heikoimmalla pohjalla Ylikangas on puhuessaan “henkilötäydennyskeskusten toimeenpanemista teloituksista” (mm. ss. 276-277), joista ei ole olemassa pienintäkään näyttöä.
—
Taistelutilanteissa ja esimiehen aseenkäyttöoikeuden perusteella ammutuista on sen sijaan jonkinlaista lähdeaineistoa. Kuten kirja-arvostelussani totean, “viitteitä spontaanista aseenkäytöstä” on olemassa.
Minulla itselläni on tietoa kahdesta tapauksesta. Ensimmäisessä muistelmassa Kannaksella kesäkuussa 1944 palvellut mies toteaa, että “Vastaamme tuli miehiä seitsemän kappaletta. Niiden kersantti pomppi ratakiskoilla konepistooli kainalossa ja kiroili: ‘Jos ette perkeleet pysähdy, niin minä ammun.’ […] Saimme perääntymiskäskyn. […] Radan vartta perääntyessämme näimme ne 7 poikaa ammuttuina. Se niiden oma kersantti teki sen.”
Toinen tapaus on Laatokan pohjoispuolelta heinäkuun alusta. Eräs alikersantti mainitsee päiväkirjassaan nimeltä vääpelin, joka ampui konepistoolilla samassa rykmentissä palvelleen karkurin.
Mielestäni molemmat tapaukset ovat kohtuullisen uskottavia, etenkin jälkimmäinen, jossa ampuja mainitaan nimeltä. Minun pitäisi selvittää molempia tapauksia tarkemmin, löytyisikö niille vahvistusta asiakirjalähteistä.
Haastattelussa minulle kerrottiin vielä kolmannestakin tapauksesta kesältä 1944, mutta siinä asetelma oli päinvastainen: kaksi miestä irtaantui linjasta. Aliupseeri yritti pysäyttää lähtijät. Karkurit surauttivat konepistoolisarjan ja aliupseeri oli sen jälkeen lopullisesti hiljaa.
Luin tällä viikolla Sampo Ahdon arvostelun Ylikankaan kirjasta Sotilasaikakauslehdessä (11/07), ja Ahto arvostelee kovin sanoin “kerrotaan-” ja “olen kuullut-” tyyppisen muistitiedon käyttämistä. Minunkaan mainitsemissani tapauksissa lähde ei itse nähnyt ampumista. Ensimmäisessä tapauksessa kertoja oli vain nähnyt ruumiit ja toisessa tapauksessa ampumistapaus kulki kuulopuheena rykmentissä.
Itse olisin taipuvainen kallistumaan samaan suuntaan kuin Jaakko Puuperä artikkelissaan ‘Teloitettu totuus’ Suomen sotilas -lehdessä (5/2007, s. 55):
Jos käytän Ylikankaan “hihastaveto ja mustatuntuu” metodeja ilman mitään lähteitä, joudun tunneperusteisesti ja oman sotahistorian tuntemukseni perusteella toteamaan, että epäilen itsekin Ylikankaan tavoin rintamalla ammutun huomattavasti enemmän omia, alaisia, esimiehiä, aseveljiä, tahallaan, pikaistuksissaan, rangaistuksena, kostoksi ja niin edelleen, kuin koskaan voidaan todistaa. En vaan voi valistunutta arvaustani todeksi väittää. […] Valistuneen arvauksen väittäminen todistetuksi totuudeksi on valehtelua.
Yksi ongelma, johon näissä asioissa aina törmätään, on suuruusluokka. Sekä kesältä 1941 että kesältä 1944 (siis aina kun hermot olivat kireällä) on muisteluita, joissa esimies uhkasi alaistaan aseella. Kun aseet ovat esillä, on tietenkin olemassa se mahdollisuus että niitä myös käytetään. Todellisten ampumistapausten määrä on kuitenkin mysteeri ja varmasti sellaiseksi jääkin. Jos omia olisi ammuttu Ylikankaan arvioimat 250 miestä, tässä luvussa olisi mukana jo 200 spontaanisti ammuttua eli kokonaisen kiväärikomppanian verran miehiä (kun laillisesti teloitettuja oli viitisenkymmentä). Suomen kokoisessa maassa 200 hämäräperäistä ampumistapausta on paljon. Olisiko luku todella noin korkea?
—
Ylikankaan mukaan suomalaiset pitävät itseään ääritilanteissakin toisia kansoja jalompina. Kieltämättä sodanjälkeinen kirjallisuus vaikeni monista ikävistä asioista. Yksi tutkimusaihe, jota olen joskus pohtinut, on venäläisiin antautuneisiin kohdistunut väkivalta. Minulla on tietoa muutamasta ampumistapauksesta. Räikein on tapaus, jossa haavoittuneeseen vankiin pumpattiin morfiinia, jotta tältä saataisiin ensin tietoja ja jotta vanki sitten kuolisi yliannostukseen. Kun vanki ei kuollutkaan, pataljoonankomentaja kyllästyi ja ampui tämän. Tapauksesta on säilynyt sodanaikainen päiväkirjakuvaus.
Toivon että tällaisten asioiden julkaiseminen ei aiheuttaisi pahaa verta Puolustusvoimissakaan. Mielestäni näiden asioiden läpikäyminen auttaisi ymmärtämään paremmin millaista sota on ja miksi monien veteraanien oli vaikea puhua koko asiasta. Näitä asioita voisi käydä läpi myös johtajakoulutuksessa. Minulla on ainakin se kuva, että raakuuksiin suhtauduttiin erittäin paheksuvasti, eikä vankien ampuminen lisännyt upseerin, jos ei rivimiehenkään, arvostusta.
5 Comments
November 26th, 2007 at 09:55
Kenttäoikeuksissa tuomittiin kuolemaan muistaakseni 76 miestä, joista 46 teloitettiin välittömästi. Tämä voitiin tehdä erityisten syiden niin vaatiessa. Muuten kuolemantuomiot tarkisti sotaylioikeus, joka usein muutti ne elinkautiseksi kuritushuonetuomioksi.
Esimiehellä ja vartiomiehellä oli laaja aseenkäyttöoikeus erilaisissa kieltäytymis- ja pakotilanteissa. Niistähän karkuruudessakin oli yleensä kyse. Sotaväen järjestyssäännön 5. pykälä määritti nämä. Ne opetettiin koulutuksessa jokaiselle. Aseenkäytön laiminlyöminen saattoi olla jopa rangaistava teko. Näitä tapauksia tunnetan 12. Nämä ammutut olivat selvästi rintamakarkureita tai kieltäytyjiä, joiden salaisia teloituksia Ylikangaskin alun alkaen lähti tutkimaan.
Kun niitä ei löytynyt, hän laajensi kohteensa kaikkiin omin asein ammuttuihin. Näin hän otti listoilleen aiemmin tunnetut 21 kotiseudulla tuomioistuimen päätöksillä teloitettua tai pidätystilanteessa ammuttua. Joukossa ovat myös käpykaartilaiset ja suoranaiset rikolliset. Listaan hän lisäsi muutaman epäselvän tapauksen. Näin se lienee nyt 92 nimeä käsittävä. Siinä on kaikki 1941 alkaen ammutut. Joukossa on siis muitakin kuin kesän 1944 rintamakarkureita. Tällä tavalla Ylikangas voi kiistää aiemmat luvut ja esittää löytäneensä aiemmin salattuja tapauksia. Sitä hän ei kuitenkaan ole tehnyt.
Mitä tulee esittelemiisi tapauksiin, niin niihin kannattaa suhtautua erityisen varovasti, ellei todella löydy todisteita. Esimerkiksi kersantin tekemä 7 miehen ( oman ryhmänsä?) teloitus on aivan uskomaton. Totean vain, että tähän asti jokainen epäselvä tapaus, joka on voitu tarkistaa, on osoittautunut hölynpölyksi. Tätä teimme Huhtiniemi-juttua tutkittaessa useassa tapauksessa.
Se, mihin ihmiset uskovat, on sitten toinen asia. Monilla on suuri tarve uskoa miten mahdottomaan juttuun tahansa, kunhan se sotii aiempia tietoja vastaan ja on armeijalle negatiivinen. Ilmeisesti myös Ylikangas uskoo omiin kuvitelmiinsa ja näin mikään tieto ei tunkeudu uskon läpi. Hänhän uskoi Huhtiniemi-huhuunkin ja se oli lähtökohtana hänen lähtiessään liikkeelle. Pasmat vain sekosivat, kun Huhtiniemi sitten hänellekin paljastui hölynpölyksi. Näin oli keksittävä HTK:t tilalle.
Sotavankien ampumista taphtui paljonkin. Joskus antautuvia suorastaan teurastettiin mm. Kiestingin 1942 keväthyökkäyksen päättyessä.. Tietysti oli aivan päinvastaistakin. Vangit otettiin porukkaan, annettiin ruokaa ja pantiin tulivartioon, joskus kuulemma vartiomiehiksikin. Tuskin on armeijaa, joka ei olisi vankeja ampunut.
En ymmärrä, miksi puolustusvoimissa loukkaannuttaisiin näistä asioista. Kyllä ne ovat olleet tiedossa iät ajat. Sotahistoriaa harrastavta voivat kyllä loukkaantua Huhtiniemen huhun ja Ylikankaan tutkimuksen kaltaista väitteistä, joiden korjaamiseen tiedotusvälineillä ei juuri ole mielenkiintoa. Sensaatio on aina uutinen. Totuus ei täytä uutiskriteereitä, koska se on jo kuultu.
November 26th, 2007 at 17:11
Kiitos taas hyvistä kommenteista, tämä on ensimmäinen kerta kun ylipäätään kirjoitin julkisesti noista kuulemistani ampumistapauksista. Olen tosiaan joutunut itsekin miettimään voivatko tarinat olla totta.
Ensimmäisessä tapauksessa (7 miestä) kuvaus on hieman tarkempi kuin mitä kirjoitin; kertoja nimittäin mainitsee myös miesten yksikön, mutta jätin sen tekstistäni pois, koska voihan hyvin olla että tarina on aivan puutaheinää. Minun pitää tarkastaa ko. yksikön tappioita kun ehdin. Seitsemän oman miehen ampuminen olisi kieltämättä melkoinen temppu. Tarinasta käsitin että kyseessä ei olisi miesten oma ryhmänjohtaja, jolla olisi tietysti ollut läheisempi suhde miehiin.
Vihollisen antautuneita on ammuttu kaikissa armeijoissa, siinä olet aivan oikeassa. Ehkä olen lukenut vääriä teoksia, mutta enemmän ilmiöön törmäsin vasta 1990-luvulla ensimmäistä maailmansotaa käsittelevässä tutkimuskirjallisuudessa, ja aloin vasta sitten pohtia asiaa. Minua aihe kiinnostaa lähinnä ihmisluonnon ymmärtämyksen kannalta. Eräässä Viipurin menetystä käsittelevässä dokumentissa suomalaisveteraani totesi osuvasti, että antautuvan henki on täysin vangitsijan (ja tämän mielentilan) armoilla.
Tutkijan pitää tietysti olla tällaisissa asioissa tasapuolinen. Jos minä tai joku muu käy joskus aihetta tarkemmin läpi, tutkimuskohteena voisi ehkä olla “suhtautuminen sotavankeihin vangitsemistilanteessa”. Esimerkiksi JR 43:n historiikissa on kuvaus yhdestä vangitsemistilanteesta, jossa vangilta pääsi itku kun suomalaiset antoivat hänelle muistaakseni kuivat sukat vai kengätkö ne olivat. Joku “Antautuneisiin kohdistuneet raakuudet” olisi tietysti raflaava otsikko ja sillä pääsisi lehtiin, mutta ei varmaankaan antaisi tasapuolista kuvaa aiheesta.
Kaunokirjallisuudessahan aihe on ollut esillä pitkään, mm. Linnan Tuntemattomassa antautuneita / vihollisen haavoittuneita ammutaan kai yhteensä kolmessa eri kohdassa (teos on tietysti fiktiota, ei historiallinen dokumentti).
November 27th, 2007 at 15:26
Mainituista esimerkeistähän huomaa erittelyn tärkeyden. Suomalaisten sotilaiden ampuessa toisiaan ei kyseessä välttämättä aina ole ollut “teloitus” tai edes “esimiehen aseenkäyttö”. Kyseessä on voinut olla myös selkeän yksilöllinen rikos; murha tai tappo, ehkä henkilökohtaisistakin motiiveista johtuva, jolle ei ole välttämättä yritettykään hakea yhtään mitään oikeutusta ja millä ei näin ole ollut mitään tekemistä armeijan institutionaalisten rakenteiden kanssa.
Äkkiseltään olettaisi, että esimerkiksi kersantin pikaistuksissaan suorittama omien sotilaiden mielivaltainen surmaaminen kyseenalaisin perustein on sen luokan tapahtuma, jota on puitu jälkikäteen oikeudessa. Ratkaisevaa on se, onko kersantti myös joutunut vastuuseen teostaan. Mikäli näin on tapahtunut, niin armeijalla on siltä osin puhtaat paperit.
Esimerkki, missä sotilaat ovat itse surmanneet esimiehensä on tietysti sitäkin selkeämpi. Tässä tosin on se ongelma, että surmattua esimiestä ei voi nimetä trendikkäästi systeemin uhriksi.
Oma kategoriansa ovat tietysti vielä puhtaasti vahingossa ammutut omat miehet. Taipaleessa joulukuussa ’39 sattunut tapaus, jossa hermoheikko vartiomies ampui ensin oman komppanian miehen ja virheensä huomattuaan syyllisyydentunnon ja pelon vallassa itsensä on kaiketi aika tunnettu.
Cheers,
Jussi Jalonen
November 27th, 2007 at 15:40
Kiitos kommenteista, kun joskus olisi aikaa niin pitäisi yrittää kaivaa esille, keitä nuo mainitsemani “mahdollisesti ammutut” olisivat. Eli kuten Ilmo Kekkonen totesi, toistaiseksi näihin pitää suhtautua hyvin varovaisesti.
Tuo Taipaleenjoki on minulle melkein pakkomielle. Ehdin haastatella vain muutamaa siellä palvellutta, mutta jotenkin se on kuvauksissakin niin kamala paikka.
Etenkin talvisodan alkupäivät olivat sekavia, alussa “piti varoa enemmän omia kuin vihollista”. Myös joutsalaiskomppaniassa (5./JR 28 eli 5./JR 19) kaksi miestä haavoittui omien luodeista joulukuun alkupuoliskolla. Toisessa tapauksessa ampuja surmasi itsensä. Onko kyseessä eri tapaus kuin jonka mainitsit – minun löytämässäni tapauksessa ampuja oli käsittääkseni eri yksiköstä, ei edes samasta rykmentistä.
December 5th, 2009 at 22:10
Isäni katui v42 tammikuun 18 pv kannaksella
oli joukkueensa kanssa kaukopartiossa jostain syystä komennettiin tulemaan takaisin .”taisi ryssä alata ammuskeleen” joukkue tuli takaisin samaa latua mitä oli mennyt … nyt on kysymys mitä tapahtui …? menivätkö omiin miinoihin vai ampuiko omat .. monta miestä meni..
tämä kertomus on isäni sota kaverilta jotka tapas olla aina yhessä ,, mutta ei tällä kertaa . kuolin paikka oli OHTA Laatokan pohj puolella
JR 28 papereissa
Jätä kommentti
En halua täyttää nettiä roskalla, joten kommentit tarkastetaan ennen julkaisua.