09.01.2008 ... 10:33
Tykistökeskityksiin tottumattomat Taipaleenjoen veteraanit?
Pitkän tauon jälkeen on taas aika kirjoittaa tälle palstalle. Tuskin mihinkään muuhun sodan ajan yksikköön kohdistuu niin paljon virheellisiä käsityksiä kuin Viipuria puolustaneeseen 20.Prikaatiin. Muun muassa Heikki Ylikangas toistaa aiempien kirjoittajien näkemyksiä prikaatista, joka “oli hankkinut kokemusta enemmän linnoitustöissä itärintamalla kuin taistelutoimissa etulinjoilla” (Romahtaako rintama, s. 80), ja kirjoittaa prikaatin ankariin rintamataisteluihin tyystin tottumattomasta väestä (Romahtaako rintama, s. 81).
Samaan tapaan syksyllä 2007 ilmestyneen Eero Elfvengrenin ja Eeva Tammin toimittaman Viipuri 1944 -teoksen mukaan prikaatin “joukot olivat olleet taistelutoiminnassa viimeksi syksyllä 1941” (s. 71). Kirjan kyseinen kohta on tosin sekava, kun samalla sivulla todetaan Uuno Tarkkia mukaillen muun muassa III pataljoonan olleen “jatkuvassa taistelukosketuksessa vihollisen kanssa”.
Parhaiten 20.Prikaatin vaiheita on selvitellyt juuri Uuno Tarkki. Prikaatin rungon muodosti JR 22, johon vuoden 1941 loppupuolella oli jäänyt kaksi pataljoonaa, 1 P ja II P. Näissä pataljoonissa palveli lähinnä Päijät-Hämeen ja Itä-Hämeen miehiä. Prikaatin parhaana pidetty pataljoona, III/20.Pr. eli aiempi III/JR 43 oli siirretty Kannakselta Syvärille marraskuussa 1942 (Elfvengrenin ja Tammin mukaan vuotta myöhemmin; kyseessä on ilmeisesti lyöntivirhe; s. 69). Prikaatin neljänneksi pataljoonaksi siirrettiin Kannakselta II/JR 46.
* * *
Miehistöainekseltaan prikaati oli samanlainen kuin kenttäarmeijan muutkin reserviläisyksiköt. Esimerkiksi III pataljoonan joutsalaisista noin puolet oli palvellut jo talvisodassa. Useimmat näistä miehistä olivat vieläpä palvelleet Taipaleenjoella, joten ainakin tykistökeskityksistä nämä miehet olivat saaneet osansa jo aiemmin. Samoin II pataljoonan hartolalaiset edustivat kenttäarmeijan normaalijakaumaa: mukana oli talvisodan ja hyökkäysvaiheen veteraaneja siinä missä nuorempiakin miehiä. Kirjavin koostumukseltaan lienee ollut I pataljoona, johon vielä huhtikuussa 1944 siirrettiin yli 30-vuotiaita joutsalaisreserviläisiä muista yksiköistä.
On kuitenkin vaikea ymmärtää Viipuri 1944 -kirjan väitettä siitä, että “prikaatiin oli tullut paljon rintama- ja taistelukokemusta omaamattomia” (Elfvengren ja Tammi, s. 71). Nuoremmat ikäluokathan olivat kaikissa kenttäarmeijan yksiköissä yhtä kokemattomia. Toisaalta Puna-armeijan suurhyökkäyksen rajuus tuli melkoisena järkytyksenä myös sotaa kokeneille. Ainakin eräs Valkeasaaren veteraani oli muistellut, miten JR 1:ssä asevelvolliset jäivät yksin, kun eivät kehdanneet poistua asemista luvatta. Vanhempia miehiä moinen häveliäisyys ei pidätellyt.
* * *
Kirjallisuudessa esiintyy usein väite myös siitä, että 20.Prikaatin miehistöllä ei ollut kokemusta vihollispanssareista. Olisi mielenkiintoista kuulla, millä kenttäarmeijan yksiköllä niistä sitten oli kokemusta kesän 1944 alkaessa. Ainakin III/20.Pr.:n joutsalaiset ja luhankalaiset olivat törmänneet venäläispanssareihin sekä Taipaleenjoella että kesällä 1941, mutta kesän 1944 panssarikeskityksistä tuskin kellään koko Suomen armeijassa – ehkä SS-pataljoonassa palvelleita lukuunottamatta – oli kokemusta. Käsittääkseni ainoastaan Panssaridivisioonassa oli asemasodan aikana harjoiteltu nykyaikaista toimintaa vihollispanssareita vastaan. Muissa yksiköissä harjoitukset lienevät olleen 20.Prikaatin tavoin lähitorjuntaharjoituksia “talvisodan aikaisilla taidoilla, keinoilla ja välineillä” (Uuno Tarkki, Miksi menetimme Viipurin, s. 23).
Elfvengren ja Tammi ovat käsittääkseni oikeassa kirjottaessaan että “[s]oveltavat taisteluharjoitukset lienevät olleet [prikaatissa] harvinaisia, kuten ilmeisesti muissakin kenttäarmeijan yhtymissä.” (Elfvengren ja Tammi, s. 71) Sotapäiväkirjoja lukiessa saa sen käsityksen, että asemasodan aikana taisteluharjoitukset olivat harvassa yksikössä kuin yksikössä.
* * *
20.Prikaatin III pataljoona suoritti tehtävänsä Viipurissa hyvin ja piti asemansa. Tämä seikka on unohtunut monelta kirjoittajalta. Muun muassa Heikki Ylikankaan mukaan “[k]okonainen prikaati – yli 5000 miestä – jätti asemansa käytännöllisesti katsoen tekemättä vakavaa vastarintaa.” (Romahtaako rintama, s. 127). Todellisuudessa noin 4000 miestä jätti asemansa ja noin 1000 piti ne.
Selityksiä III pataljoonan menestyksekkäälle toiminnalle voi löytää monia: pataljoona oli säilynyt yhtenäisenä joulukuusta 1941 alkaen ja se oli osallistunut aktiivisesti taistelutoimintaan myös asemasodan aikana. Pataljoona välttyi voimakkaimmalta vihollispainostukselta Viipurin menettämispäivänä. Yksi tekijä voi olla myös asevelvollisten menestyksekäs integroituminen joukkoon: kun nuoremmat miehet tulivat pitkälti samoista kunnista kuin mistä pataljoonan alkuperäinen miehistö oli kotoisin (muun muassa Joutsasta, Luhangasta,, Mäntyharjulta ja Anttolasta), tämä auttoi nuorempia sulautumaan joukkoon.
3 Comments
January 29th, 2008 at 05:22
Hei!
Mainitset ylla, etta ei missan yksikoissa juurikaan harjoiteltu/koulutettu vv. 1943-1944. Hersalosta on mainittu, etta han oli niita harvoja joka piti harjoittelua/koulutusta ylla?? — Pitaakohan tama Hersalon osalta paikkansa Sinun selvitystesi mukaan??
terv.
turo stenhall
January 29th, 2008 at 10:52
Allekirjoittaneen asiantuntemus rajoittuu muutamaan jatkosodan rykmenttiin, joten en valitettavasti osaa kommentoida Hersalon toimintaa. Ehkä joku sotahistoriaa paremmin tunteva osaisi vastata?
September 18th, 2016 at 19:14
Tässä ote isäni Erkki Ukkola
kirjoittamasta kirjasta “Muistojani sodasta”
Hän oli ilmeisesti III pataljoonan 11 komppaniassa, sitä hän ei ollut kirjoittanut kirjaansa, täytyy etsiä sotilaspassi jos olisi siellä.
Vertailin tekstiä vielä Uuno Tarkin “Miksi menetimme Viipurin” kirjan karttaan.
“Rykmenttiimme JR 22 liitettiin vuoden –44 alussa neljäs pataljoona ja siitä tehtiin 20 prikaati. Pataljoonan komentajaksi vaihtui everstiluutnantti Sorri. Olimme sen kevättalven -44 siellä Juksovassa, siis takana. Siirtoa linjaan aloiteltiin, kun vihollinen aloitti suurhyökkäyksen kannaksella. Meni pari päivää ja meidät marssitettiin Latvan asemalle muurmannin radan varteen. Siellä odottelimme kuljetusjunaa muutaman päivän. Lähtöpäivää en muista, mutta pari kolme päivää meni matkalla ja 19 päivä kesäkuuta meidät purettiin junasta, Karihaaran asemalla. Marssimme Viipurin esikaupunkiin, (en tiedä nimeä). Iltapäivän lepäilimme siellä, kaupunkiin meno oli jyrkästi kielletty, mutta jonkin verran oli kiellon rikkojia.
Illalla 7 –8 maissa meidät marssitettiin Maaskolan ratapihalle. Siirron aikana oli komppanian päällikkö kapteeni Koponen vaihdettu maasotakoulusta tulleeseen luutnantti Hänniseen. Uusi päällikkö otti meidät neliriviin siihen ratapihalle. Haara-asennossa peukalot vyön alle työnnettynä hän piti meille mahtipontisen puhuttelun:
Tähän kaivetaan poterot ja näistä ei lähdetä. Tähän pysäytetään hyökkäys, tai näihin kuollaan.
Joku sanoi hiljaisella äänellä:
Jos täällä haavoittuu niin pienintäkään mahdollisuutta päästä turvaan ei ole.
Vakavin ilmein hajaannuimme. Kukaan ei kaivanut poteroa ennen kuin oli katsonut pakotien. Toiset joukkueet vietiin asemiin, kolmas joukkue järjestettiin komppaniamme reserviksi ratapihan reunaan. Minun poteroni oli lähes joukkueen itäisimmässä reunassa, toiset olivat siitä kaupunkiin päin.
Ennen poteroiden kaivamista me raivasimme ratapihalla raiteiden välissä kasvaneita pensaita. Yö oli hiljainen, taisteluiden ääniä ei kuulunut, alkoi väsyttää. Meitä kiipesi muutamia poikia ratapihalla olleeseen härkävaunuun, nukahdin heti. Joku ravisteli:
Tuolla on rikkinäinen vaunu täynnä kenttäposti paketteja, lähe hakemaan muonaa.
En jaksanut lähteä. Heräsin kun kaveri tönäisi:
Minä toin sinullekin kolme pakettia, tossa on.
Avasin paketit, niissä oli yhteensä puolisen kiloa voita ja muutakin syötävää, joka oli myöhemmin erittäin tarpeen.
Vanja ampui tykistöllä kaupunkiin, mutta ne menivät meidän asemiemme yli, joten niistä en tarkemmin muista. Varsinainen taistelu alkoi aamupäivällä Ristimäen hautausmaan kohdalla, jossa oli asemissa majuri Bäckmanin komentama toinen pataljoona. Niistä taisteluista en silloin tiennyt miten ne eteni. Niistä on kirjoitettu kirjoja, mm, Uuno Tarkki: ”Miksi menetimme Viipurin?” Joten niistä taisteluista kerron vain sen mitä itse näin ja koin.
Kiivasta tulitusta kuului korkealla mäellä olevalta Ristimäen hautausmaalta, mäen syrjään oli tehty leikkaus ratapihaa varten, siinä oli melko korkea hiekkainen rinne. Puolen päivän tienoilla sieltä mäeltä alkoi tulla miehiä alas sitä rinnettä, menivät ratapihan yli pohjoiseen, Tammisuolle johtavalle radalle. Se rata erkani jo hiukan kauempaa idässä. Minun kohdallani se kaarsi liejuisen kortteikon läpi muutaman kymmenen metrin päässä, joten miehet kahlasivat ratapihan ja sen kaartavan radan välin. Miehiä tuli leveältä alalta laumana. Kun he ylittivät sen liejukon ja pääsivät radalle heistä muodostui epämääräinen avojono.
Vilkaisin takavasemmalle, jossa oli lähin mies Toivo Hujanen.
Joko lähetään? kysyi Topi.
Katsellaan nyt vielä vähän aikaa.
Tämä toistui pari kertaa. Kun taas vilkaisin näin, että Topi, joukkueen varajohtaja Helminen ja pari muuta miestä kahlasi jo tureikossa. Silloin minäkin läksin. Jonkin matkaa poterostani itään, lähempänä radan erkanemisvaihdetta, jossa ratavallien väli oli kapeampi oli pudonnut kaksi pommia. Niiden kraaterit muodostivat kahdeksikon ratojen väliin. Juoksin niiden luo ja pääsin niiden kuoppien reunavallia pitkin kuivin jaloin Tammisuon radalle.
Sieltä tureikosta nousi miehiä sille ratapenkalle pitkin matkaa, puolijuoksua menin heidän mukanaan, vasemmalta, sieltä tureikosta kuului huuto: ”Lääkintämies!” Vilkaisin ympärilleni, joukkueemme lääkintämies oli paareineen rinnallani, hän katsoi huutajaa, sanoi:
Ei ole meidän miehiä.
Minä katsoin myös, karjaisin: ”Matilainenhan se on.”
Se ei ollut Matilainen, hän vain auttoi tuntematonta miestä. Sanoin lääkintämiehelle: – Suomeksihan se apua pyytää, eikös nämä ole kaikki meidän miehiä.
Mies oli haavoittunut reiteen, pystyi kävelemään, mutta kun saappaat täyttyivät vedellä ei enää jaksanut. Paarit laskettiin maahan, mies asettui niille ja sovitteli vanhaa pitkäpiippuista kivääriään viereensä. Sieppasin sen häneltä ja heitin niin kauas kuin jaksoin.
Tuota me ei kanneta metriäkään. On sinussa kantamista muutenkin ja jää tänne arvokkaampaakin.
Minä tartuin paarien jalkopäähän, lääkintämies toiseen päähän. Kannoimme muutaman kymmenen metriä, piti vaihtaa kantajia, lääkintämies vaihtoi minä kannoin toisen jakson, olinhan siellä kevyemmässä päässä. Kun taas laskimme paarit maahan oli lääkintämies kadonnut. Olin hämmentynyt, mitä nyt pitäisi tehdä. Pysäytin ohimenijöitä, sain kantajia ja välillä kannoin itse. Porukka harveni, oli aina vaikeampi saada kantajia, tuli isompi porukka joka yritti mennä ohi. Aloin kiroilemaan:
Eihän kaveria näin saa jättää, eihän tässä ole edes mitään hätää.
Siinä porukassa oli vänrikki, joka otti komennon:
Tuo on miehen puhetta.
Ne olivat kai hänen joukkueensa miehiä, koska hän nimeltä mainiten määräsi heidät ja yhden sivullisen, ”sinä siitä,” kantajiksi. Meitä oli kuusi miestä ja se vänrikki. Aloimme kantaa neljään mieheen, vaihdoimme kantokättä ja -paikkaa, vapaat miehet kantoivat toisten aseita. Siirryimme ratavallilta kadulle, näimme poikkikadulla hevosmiehen, huusimme:
Täällä on haavoittunut!
Hevosmies odotti, saimme hänet kärryille ja silloin vanja ampui tykistö keskityksen joka meni hiukan yli. Heittäydyimme ojaan, kun ammukset oli räjähtäneet hevosmies aikoi lähteä, haavoittunut huusi ojasta:
Älkää jättäkö, olen täällä!
Autoimme hänet kärryille ja hevonen lähti täyttä laukkaa pois. Me kantajat hajaannuimme.”
Jätä kommentti
En halua täyttää nettiä roskalla, joten kommentit tarkastetaan ennen julkaisua.