Tapio Nurminen

Heikki Ylikankaan tuotannon yksi merkillepantavia piirteitä on halu löytää suuria käännekohtia. Yksi Ylikankaan tunnetuimmista teoksista on vuonna 1986 ilmestynyt Käännekohdat Suomen historiassa. Vuonna 2007 ilmestyi Suomen historian solmukohdat, joka jatkaa aiemman teoksen jalanjäljillä.

Käännekohtia Ylikangas tuntuu etsivän myös Romahtaako rintama -teoksessa. Erityisenä rajapyykkinä hän pitää kesäkuun 19. päivää 1944, jolloin Päämajan tiedusteluosaston päällikkö eversti Aladar Paasonen esitteli arvion Neuvostoliiton suurhyökkäyksen tavoitteista. Raportin mukaan Neuvostoliitto ei tähdännyt Suomen miehittämiseen vaan maan pakottamiseen rauhaan.

Ylikankaan mielikuvitus pääsee tämän jälkeen valloilleen. Hänen mukaansa tiedusteluosaston raportti ja sen seurauksena päätetty tukeutuminen Saksan apuun “merkitsi päätepistettä johdon empivälle suhtautumiselle karkuruuteen”. Jos sen sijaan Suomen miehittämistä ja sen bolshevisoimista olisi pidetty Neuvostoliiton tavoitteena, “sotilaskurin loukkauksiin olisi tuskin kovin kourin puututtu”. Tällöin upseerien olisi pitänyt “ottaa huomioon, että kaikista sen lajin puuttumisista jouduttaisiin myöhemmin vastuuseen.” Päämajan tiedustelun arvio muodosti siis “erittäin merkittävän, voi sanoa suuren luokan käännekohdan jatkosodan ja sitä kautta koko Suomen historiassa.” (s. 79)

Ylikankaan ajatusta voi pitää melkoisena loukkauksena suomalaista upseerikuntaa kohtaan. Vaikea uskoa, että Päämajan ratkaisuja olisi ensisijaisesti ohjannut sodanjälkeisen Suomen poliittisen tilanteen ennakoiminen. Jos Suomi jää itsenäiseksi, meidän kannattaa teloittaa karkureita. Jos Neuvostoliitto sen sijaan aikoo vallata koko Suomen, meidän kannattaa jättää karkurit rauhaan, jotta emme joudu asiasta edesvastuuseen.

Ylikankaan tuntuu olevan mahdotonta ymmärtää, että ihmiselämässä monia ratkaisuja tehdään epätäydellisin tiedoin. Erityisesti tämä pätee sotaan.

Tuntuu vaikealta uskoa, että nimenomaan Paasosen raportti 19.6.1944 olisi muuttanut kaiken kuin taikaiskusta. Vaikka Paasosen raportti osuikin oikeaan (jälkikäteen tarkasteltuna), tuskin kenelläkään saattoi olla varmaa tietoa Neuvostoliiton aikeista kesäkuussa 1944. Tähän viittaa se Ylikankaankin mainitsema seikka, että uutta suurhyökkäystä pelättiin läpi kesän 1944. Miksi sitä olisi tarvinnut enää pelätä, jos Päämajan selvännäkijät olivat jo ennustaneet itänaapurin aikeet?

Todennäköisempi selitys siis lienee, että Päämajan toimenpiteet karkuruusongelman kitkemiseksi laahasivat muutaman päivän jäljessä. Kesäkuun puolivälissä tärkeintä oli hoitaa puolustus- ja viivytystaistelu kunnialla, ei miettiä miten karkurit hoidetaan pois päiviltä. Kesän 1944 karkuruuden laajuus tuli kaikille yllätyksenä. Osittain tämä johtui myös sodankäynnin muuttuneesta luonteesta. Kun rintamalinja eteni erittäin nopeasti, yksiköistään harhautuneita, ei pelkästään varsinaisia karkureita, oli paljon.

Karkuruusongelman jatkuessa ja jatkuvien vastoinkäymisten seurauksena Päämaja siis tiukensi linjaansa karkuruuteen 20.6.1944. Mutta syynä tuskin oli Paasosen tiedusteluraportti.