27.11.2007 ... 23:59
Karkureita oli moneen lähtöön
Tässä blogissa olen esitellyt niitä ilmiöitä, joihin törmäsin tehdessäni arkistotutkimusta Joutsan ja Luhangan veteraanimatrikkeleja varten. Noin 2000 miehen kantakorttiaineistossa tuli vastaan myös jonkin verran karkureita, yhteensä noin 30-40 miestä.
Jos joskus ehdin väitöskirjaani tekemään, minun pitäisi pohtia vielä tarkemmin, löytyisikö karkureista jotain yhdistävää tekijää. Se mielikuva, joka minulle jäi, oli se, että ilmiö oli kovin monitahoinen. Miehiä lähti karkureiksi monista eri syistä ja erilaisissa tilanteissa.
Ainut selkeä ilmiö omassa aineistossani oli vanhojen miesten haluttomuus palata rintamalle kesä-heinäkuussa 1944. Muutamia jäi piilottelemaan kotiseudulle, osa karkasi Simolan pommituksen yhteydessä matkalla rintamalle ja ainakin yksi mies karkasi linjasta vielä Vuosalmella.
Nuorempien joukossa en äkkiseltään löytänyt kovin vahvoja selittäviä tekijöitä. Eri miehet jättivät linjan eri syistä: joku hermojen petettyä, toinen suojellakseen omaa henkeään. Karkureissa oli myös suojeluskunnassa mukana olleita ja aliupseereita. Selvä enemmistö oli kuitenkin miehistöä. Myöskään suojeluskunnan jäsenyydestä ei voi vetää suuria johtopäätöksiä: siinä missä ennen sotaa suojeluskunta oli rajattu järjestö, sodan aikana siihen liittyi väkeä kaikista yhteiskuntaluokista. Sotaa edeltäneeseen “elitistiseen” suojeluskuntaan kuuluneista ei karkuriksi lähtenyt Joutsasta käsittääkseni yhtäkään miestä.
Suurella osalla oman aineistoni karkureista oli takanaan joitain pikkurötöksiä. Myös Ylikangas kirjoittaa (Romahtaako rintama, s. 208), että aikaisemmin rangaistuja oli karkureissa paljon.
Olen myös yhtä mieltä Heikki Ylikankaan kanssa siitä, että “[k]okonaiskuvan saaminen [karkuruudesta] ei ole helppoa, sillä se peittyy toisen, sitä huomattavasti mittavamman ilmiön – omavaltaisen asemista irtautumisen ja yksiköistä harhautumisen – alle ja taakse.” (s. 105) Esimerkiksi JR 1:n miesten kantakorteissa esiintyy poikkeuksetta täysi taistelupaikkojen lista, vaikka käsittääkseni rykmentin miehiä oli hajaantuneina pitkin Kannasta. Kulomaa mainitsee, että rykmentin miehistä peräti 500 oli vaeltanut Viipuriin asti 20.6.1944 mennessä. Vain noin kymmenesosa näistä nähtiin aiheelliseksi pidättää (Käpykaartiin?, s. 263 ja lähdeviite).
—
Paras karkuruutta käsittelevä tutkimus on edelleen Jukka Kulomaan väitöskirja Käpykaartiin? 1941-1944 vuodelta 1995. Vaikka Ylikangas kirjoittaa, että “karkuruus ja pakoilu olivat jatkosodassa mittasuhteiltaan huomattavasti merkittävämpiä ilmiöitä kuin tähän saakka on otaksuttu” (s. 307), kyllä ilmiön mittasuhteet on paljastanut Kulomaa jo 12 vuotta sitten, ei Ylikangas nyt.
Siinä mielessä toivon joskus tuovani oman näkemykseni asiaan, että paikallistasolla (valitsemalla tutkimusaiheeksi rajatun yhteisön) karkuruutta voi valottaa yksilön näkökulmasta tarkemmin kuin mitä Kulomaan oli mahdollista väitöskirjassaan tehdä. Paikallisyhteisön puitteissa on mahdollista rakentaa tarkempia henkilöprofiileja niistä, jotka karkuruuteen turvautuivat. On mahdollista analysoida esimerkiksi heidän poliittisia näkemyksiään ja paikkaansa sosiaalisessa yhteisössä.
8 Comments
November 28th, 2007 at 14:25
Karkuruutta eriteltäessä on todella huomattava, että aiemmin ranagaistut eli vankipataljoonat III/JR 5 /4.D ja III/JR 12/6.D olivat pahimpia “karkuripesiä”. Heidän pakoonsa oli myös selkeä syy. Vapaus oli luvattu sodan päätyttyä ja siitähän ei kaatuneelle olisi hyötyä.
Myös poliittinen näkemys oli yksi syy. Monet olivat yksinkertaisesti pettyneet valtion ja armeijan johdon toimiin, kun luvattua nopeaa voittoa ei tullut ja sota aina vain jatkui. On viitteitä aivan selvästä poliittisesta kiihoituksesta.
Myös vastapuolen propaganda puri moniin, koska se osoittautui aina vain paremmin totuutta vastaavaksi nimenomaan sotatapahtumien osalta. Lisäksi oli jo talvesta 1943 alkaen aivan selvää, että Saksa liittolaisineen tulisi häviämään sodan. Kun tappio joka tapauksesa olisi edessä, miksi taistella ja ehkä kuolla?
Eräs syy oli epäluottamus omiin aseisin. Panssarit tuntuivat voittamattomilta Ihantalaan asti, ilmaterrori oli yhtämittainen ja vastapuoli tuntui painavan päälle yötäpäivää. Raskaat tappiot myös painoivat mieliä alas. Karkuruuteen siis löytyi monenlaisia syitä. Huomattavaa on, että tasitelutappiot olivat kuitenkin aina kaksin-kolminkertaiset niissäkin divisioonissa, joista karkureita lähti eniten. Nämä vertailut löytyvät Kulomaalta.
Ylikangas valikoi tietoja tarkoituksella mustamaalaten. Mm. useimmat teloitustiedot voisi tulkita aivan päinvastoin. Hänen väitteensä 20:stä 6. D:ssa teloitetusta ei kestä lainkaan kritiikkiä.Samoin HTK 1:n “teloituselintä” ei ole ollut. Käskyjen sanamuoto ei myöskään velvoita “tutkimatta teloittamiseen” paikan päällä, kuten Ylikangas esittää. Kiinni otetut karkurit kuulusteltiin ja lähetettiin yhtymiinsä tuomittaviksi. “Erikseen määrätyt” olivat itsensä silpojia, pakomatkalla rikoksiin syyllistyneitä ja sellaisia, joiden yksikkö ei selvinnyt tahallisten väärien tietojen takia. Myös tärähtäneitä ei lähetetty rintamalle, vaan sairaaloihin. Tätä Ylikangas ei ota huomioon, vaan päättelee nämä teloitetuiksi. Mitään todisteita ei ole tietenkään esittää.
January 30th, 2008 at 18:41
Ilmo Kekkonen toteaa ylla “…Hanen vaitteensa 20 6D:ssa teloitetusta ei kesta lainkaan kritiikkia…”
Olisi mielenkiintoista kuulla, miksi ei kesta kritiikkia. Ylikangashan viittaa useampaan dokumenttiin. Ilmo Kekkosella voisi olla dokumentteja/ nayttoa, jotka osoittavat aivan toista? –Please list the proof of pudding!
January 31st, 2008 at 17:15
KYSYMYS: Olivatko esim. JR1:n, RvPr:n, 20.Pr:n yms yksikoitten miehet todella karkureita??
JR1 hajosi tuusan-nuuskaksi Valkeasaaressa, niin etta joku on laskenut “karkureita” olleen seuraavana paivana yli 80% vahvuudesta.
Venalaiset ajoivat kuudellakymmenella tankillaan Vammelsuusssa RvPr:n esikunnan pihaan ja jyrasivat koko “hevosmiessakin”. 20.Pr jyrattiin Viipurissa.
Kaikissa naissa tapauksissa sodan teknistyminen yllatti vanhan, “kalkkeutunneen” ja ylimielisen Armeijakunnan ja Divisioonan johdon. Tiedossa lienee ollut, etta puna-armeijan AK:n karjen pysayttamiseen tarvitaan vahintaan 10 patteristoa tykistoa, ilmavoimat (joint-fire) ja ps-torjunta; joukot ja aseet syvyyteen porrastettuna seka kykeneva paalllysto kayttamaan tulta. Etela-Venajan taisteluista 1943 oli selvaa tietoa kaiketi, etta joukot pitaa olla mieluummin 50 km matkalla kymmenissa puolustuslinjoissa, jos mielii pysayttaa mekanisoidun AK:n hyokkaykarjen.
Suomen armeijahan pysaytti venalaisen 21 A:n ja 23 A:n Kannaksella: Marttinen hoiti Tienhaarassa taakseen yli 10 pstoa; Ihantalassa tyk.osasto Lucalla oli yli 20 pstoa; Viipurinlahdella tykisto oli paikalla ja sen tulella oli kayttajat; Samoin Noksuan kannaksella ja aika-ajoin Ayrapaassakin seka taydella teholla Vuosalmella ja U-asemassa.
Jos AK:n ja D:n johto jattaa toisen paatien suunnan yhden ratsastavan pston varaan niinkuin tapahtui Vammelsuussa, niin mita jarkea olisi RvPr:n miesten jaada monttuihinsa tapettavaksi 1920-30 luvun hengen mukaan (Katso kommenttini kohdassa “Sodassa pitaa kuolla”.)- Jos ylin johto on kykenematon, niin eiko sotamiehella ole ollut oikeus kayttaa tervetta maalaisjarkea?
Jos Viipurissa ei ollut a-tarvikkeita eika tykiston tai ilmavoimien tukea, miksi jaada sinne tapettavaksi (Katso Tammi-Elfvengren: Viipuri 1944)?
Vastaavasti pitaisiko Blickin miehet katsoa karkureiksi, kun eivat jaaneet AK:n komentaja Talvelan maarayksen mukaan tapettavaksi PSS linjalle. Vai pitaisiko Blick katsoa sotarikolliseksi, kun uhmasi “ase kadessa” esimiehensa Talvelan selvaa kaskya? — Eipa kai; yhdyn vanhan sotainvaliidin sanoihin “Plikki pelasti meidat”.
Niinhan se Uuno Tarkkikin toteaa, etta Suomeen ei syntynyt suomalaisten Stalingradia, vaikka AK:n ja D:n ylin johto oli jattanyt 20.Pr:n Viipuriin kuolemaan. Jarki voitti, ja Kivisalmen silta tayttyi
“uusiin asemiin siirtyvista” Suomen sotilaista !!
———–
Keikyan sankarihautausmaalla tapasin HRR:ssa Vammelsuussa taistelleen Jaakko Makisen tutkimassa ystaviensa kaatumispaivamaaria.
Juttelimme vuodesta 1944. Kysyin Vammelsuusta. Jaska kertoi, etta ei han muuta muista kuin etta kaksi komppanianpaalikkoa riiteli siita antaudutaanko vai kuollaanko tahan. Silloin tuli suomenruotsalainen upseeri valiin ja huusi, me emme antaudu emmeka kuole, vaan lahdemme pohjoiseen pakoon tuon suon yli. Suolla oli ollut aika kuhina kun “tuhansia miehia”
RvPr:sta, Jr1:sta yms yksikoista hakeutui kohti Viipuria. — Jaska parka joutui upseeripartion kynsiin jossain lahella Viipuria, ja kiroili jo huonoa tuuriaan. “Joudutaan kivaari kourassa taas panssareita vastaa ja kuolemaan.” Mutta silloin tuli venalaiset maataistelukoneet paalle ja upseeripartio heittaytyi ojaan ja pojat toiselle puolen tieta ja pakosalle. Jaska kertoi, etta RvPr koottiin Vilajoella eika venalainen enaa ahdistellut. — En mitenkaan osaa pitaa Jaskaa sotilaskarkurina vaan pikemmin selvajarkisena isanmaan puolustajana.
Tapio Nurmisen mainiossa ja hyvin tehdyssa ‘Joutsa Sodassa 1939-45″ linkissa on Toivo Aaltosen haastattelu, jossa tama 20.Pr:n mies jutustaa: “… Mutta eihan myo os pystytty sita Viipuria pitamaan. Ruumiita os tullu, eika myo kaupunkisotaa. Ja vasyneet miehet viela, kest se tulo niin pitkaan…” — Ei tata Toivoa voisi mitenkaan pitaa sotilaskarkurina, vaikka ei olisikaan lahtenyt Viipurista kaskyn mukaan !!
February 3rd, 2008 at 17:10
Tähän viestiketjuun oli tänään jätetty useita suomenruotsalaisten sotataivalta koskevia viestejä. Kun samoja tekstikatkelmia voi lukea ympäri Internettiä, mielestäni on turha julkaista niitä tässä blogissa. Niihin voi tutustua muun muassa seuraavissa osoitteissa:
http://www.saunalahti.fi/~eiry/
http://ryyti.blogspot.com/2008/01/sota-on-julmaa-tai-sitten-ei.html
Itsekin tekisi mieli joskus kirjoittaa Åke Lindmanin sotaelokuvista, sen verran amatöörimäisiä tekeleitä ne ovat olleet, ehkä puutteellisesta rahoituksesta johtuen.
Mutta itse kielikysymykseen en halua puuttua. Suomi on kaksikielinen maa. Kun en tunne ruotsinkielisten yksikköjen toimintaa talvi- ja jatkosodassa lainkaan, en pysty kommentoimaan aihepiiriä yhtään sen enempää.
February 4th, 2008 at 10:59
Lähteitä:
– Matts Andersenin,Flykten västerut. (Sahlgren Förlag 1987.)
Sotatieteen laitos: Talvisodan historia, osa 2, s. 74, WSOY 1991.
-Historiateos Suomen sota 1941-1945, osa 2.
ss. 300- 301,138, ss. 300-301, ss. 313-314,s. 324, s. 345; Kustannusosakeyhtiö Kivi 1952.
-Sotatieteen laitos, Suomen sota 1941-1945, osa 3. ss. 282 – 284 ja 294.
Sotatieteen laitos, Suomen sota 1941-1945, osa 3. ss. 282 – 284 ja 294.
-Sotatieteen laitos, Suomen sota 1941-1945, osa 7.
s. 342, ss. 353-354, s. 366, s. 378
February 5th, 2008 at 16:05
Pohjanmaan ruotsinkielisten siirtymistä Ruotsiin (käsittääkseni tästä käytetään termiä munsalalaisuus) on tutkinut myös Jukka Kulomaa väitöskirjassaan.
March 10th, 2008 at 12:31
Ei liene suuri yllätys, jos tutkimuksellisesti voitaisiin osoittaa, että äärivasemmistolaisesta ja ateistisesta kodista tullut sotilas oli alttiimpi karkuruudelle ja “metsäkaartilaisuudelle” kuin kristillis-siveellisestä, kokoomuslaisesta, maalaisliittolaisesta tms. tullut mies.
Jos mietitään rajalinjaa tässä problematiikassa ja jätetään pois sielullisista järkytyksistä lamaantuneet tapaukset pois, niin tämä rajalinja lienee pikemminkin kulkenut äärivasemmiston halki kuin äärivasemmiston ja muun poliittisen kentän välillä. Vielä epätodennäköisemmin se on kulkenut vasemmiston ja ei-sosialistisen aatemaailman välillä.
Kannattaa huomioda se, mistä Timo Vihavainen on useaan kertaan muistuttanut – suomalaisilla, eteenkin äärivasemmistolla oli erittäin selkeä ja eurooppalaisittain ehkä kaikkein realistisin kuva Stalinin Neuvostoliitosta, ja sen tarjoamasta “vapautuksen teologiasta”.
Näin poliittisilla syillä metsäkaarteihin siirtyneen on täytynyt olla vakaumuksellinen Moskova-mielinen stalinisti.
August 8th, 2008 at 13:46
Markku Tasala. Kolarin metsäkaartin jatkosota ja rauha / Markku Tasala. Oulu Pohjoinen, 2000 (Jyväskylä: Gummerus) 295 s.ISBN 951-749-341-X, sid.
Tuossa kirjassa on 2 sivua juttua Munsalalaisuudesta ja siitä kuinka veneitten saatavuus heikkeni ja hinnat nousi pilviin kesällä 1944 Merenkurkussa. Samaten on mainintoja sotilaskarkureiksi luokiteltavien lukumääristä.
Niitä oli keväällä 1945 yhteensä noin 800, joista 3/4 osaa eli 600 oli kotoisin RUOTSINKILEISELTÄ Pohjanmaalta!
Juutilainen, Antti: Rinta rinnan. Suomenruotsalaisten joukkojen sotatiet 1939-1944. WSOY. Juva 1997 . 250 s.
Tuossa kirjassa käsitellään termiä Munsalalaisuus yhdellä sivulla. Juutilainen tosin ei kerro koko totuutta teloitettujen sotilaiden äidinkielestä vaan hän kikkailee ruotsinkieliseen Pohjanmaahan kohdistuneitten teloitusten luvulla. 3 neljästä ammutusta karkurista oli kuitenkin ruotsinkielisiä ja poissa luvusta on ns. Mustasaaren vänrikki eli ammuttu upseerikarkuri.
http://www.tappis.0catch.com/Munsalan-viikingit.htm
http://stoppakkoruotsi.freehostia.com/sp11.php
http://fi.wikipedium.org/wiki/Munsalalaisuus
http://fi.wikipedia.org/wiki/Mets%C3%A4kaarti
http://fi.wikipedia.org/wiki/Sotilaskarkuruus
Rahallinen korvaus sotilaskarkureillekin maksettiin heidän ilmoitettuaan toimineensa Liittoutuneiden hyväksi! Tästä kertoo tämä kirja:
Eduskunnan napinpainajat eli MUSTA MUISTIVIHKO osa I 1982
Lohjan Sanomalehti- ja Kirjapaino Oy
Lahti-Saloranta
ISBN 951-9272-78-X Alea-Kirja
Oikea tietolähde Veteraaneille ja äänestäjille siitä mitä päätettiin ja ketkä päätti, puolesta tai vastaan VETERAANIASIOISSA sodan jälkeen!
s. 29 Puheenvuoro K.S 11.3.81 (Kotkan Sanomat?)
1.7.1981 lähtien aletaan maksaa rintamalisää kaikille seuraavan lausuman mukaisesti:
“Eduskunta edellyttää, että selvitetään myös vuoden 1939-1945 sotien aikana vakaumuksensa vuoksi keskitysleireihin ja vankiloihin suljettujen saattaminen korvausten piiriin” Suomeksi sanottuna tämä merkitsee sitä, että kaikille silloisten vihollistemme kanssa yhteistoiminnassa olleille kuten vakoojille, sabötööreille, RINTAMAKARKUREILLE ja muille maanpettureille, ryhdytään maksamaan samansuuruista “rintamalisää” kuin niille suomalaisille, jotka henkensä uhalla ja terveytensä menettäen täyttivät velvollisuutensa maataan kohtaan.”
” Mikäli nyt oikein muistan, on jo aikanaan turvasäilössä ja vankiloissa olleille suoritettukin korvaukset menetyksistään ja henkisistä sekä fyysisistä kärsimyksistään.”
s. 28 Ja että kaikki tulisi täysin todistetuksi, seuraa ohessa vielä ote Eduskunnan pöytäkirjasta vuodelta 1945 (kopio sivulla), jolloin ensimmäiset miljoonat jaettiin jo noille linnassa istujille ja KÄPYKAARTILAISILLE. Toden totta KÄPYKAARTI on saanut monin kerroin enemmän kuin Suomen kaarti!
Taisivat silloin RINTAMAKARKURIT tovereineen saada lompakot täyteen-summa oli ollut 92 miljoonaa!
Kokonaissumma oli siis tuo 92 miljoonaa ja se muodostui aluksi maksetusta 17 miljoonasta ja myöhemmin maksetusta 75 miljoonasta sen aikaisesta markasta, vuodelta 1945.
Ja sitten pieni sanomalehtikatsaus vuodelta 1945:
http://agricola.utu.fi/cgi-bin/lehtikats.cgi?ty=2&txt=194503
6.3. Poliittisille vangeille korvauksia 75 milj. mk.
Jätä kommentti
En halua täyttää nettiä roskalla, joten kommentit tarkastetaan ennen julkaisua.