Tapio Nurminen

Useimmissa sotahistorian teoksissa esiintyy kirjasta toiseen samoja pinttyneitä käsityksiä tietyistä yksiköistä. Panssaridivisioona oli luonnollisesti Suomessa erityisasemassa, ja sen eliittiasemasta on tuskin epäilyksiä. Haastattelemani divisioonan veteraani painotti divisioonan ylläpitämää taistelutaitoa: asemasodan aikanakin heitä koulutettiin jatkuvasti ja totutettiin etenkin toimimaan panssarivaunujen kanssa ja niitä vastaan.

Sen sijaan JR 7:n erityisasemasta en ole ihan yhtä vakuuttunut. Poikkesiko se muista jalkaväkirykmenteistä selvästi edukseen? Tämä käsitys esiintyy myös Heikki Ylikankaalla (“toinen Suomen armeijan valioyksiköistä”, s. 69). Oliko rykmentillä tuollainen maine jo sodan aikana vai onko se myöhempää, Siiranmäen, Vuosalmen ja Adolf Ehrnroothin kirkastamaa jälkiviisautta? En tunne JR 7:ää riittävästi voidakseni vastata tähän kysymykseen.

Ilmeisesti poliittisista syistä on tapana ylistää myös virolaisen vapaaehtoisrykmentin (JR 200) miehiä. Muun muassa Ylikangas kirjoittaa virolaisrykmentin “uljaasti taistelleista vapaaehtoisista” (s. 84). Ylikankaalta on ilmeisesti jäänyt huomaamatta Jukka Kulomaan toteamat virolaisrykmentin poikkeuksellisen korkeat karkuruusluvut. Kulomaan (Käpykaartiin?, s. 270) mukaan JR 200:n prosentuaaliset karkuriluvut olivat korkeammat kuin missään suomalaisyksikössä. Myös muissa vierasmaalaisissa joukko-osastoissa (HeimoP 3 ja Er.P 6) esiintyi pakoilua runsaasti.

Ilmeisesti vierasmaalaisia ei kuitenkaan karkuruudesta teloitettu, toisin kuin suomalaisia.